Share |

LOMALLA on aikaa lukea, kuunnella, pohtia. Varaa aika, jutellaan ja jäsennellään!

** Yliaistillinen kokemukseni

7.7.2021 Rentouttavaa, luonnonläheistä

Jos ikinä stressin haluat häätää, katselepa tätä! Olen jäänyt kerta kaikkiaan koukkuun azerbaidzanilaisen pariskunnan kiireettömään elämään luonnon keskellä. Pieni hobittimainen talo, kanat, kukot, kissa, koira, satoa joka lähtöön, avotulella kokkaaminen, teetä milloin mistäkin luonnosta poimitusta yrtistä, ei turhaa puhetta, vain tulen ja luonnon ja työn ääniä. Aloita vaikka tämän kesän persikoiden mehustamisesta tai vadelmasadon purkittamisesta ja kana-ateriasta, sitten pääset valitsemaan videoista vuosien varrelta mitä haluat. Kukin niistä on parinkymmenen minuutin mittainen.

** 25.6.2021 Nimipäiväsankari

Poikani ja hänen vaimonsa kanssa muistelimme edesmennyttä sukulaismiestä, meille todella läheistä. Monet muistot naurattivat, sedän lyömätön huumori ja persoonallisuus olivat elävänä tässä ja nyt. Yhtäkkiä hän itsekin, ruskeassa nahkatakissaan 1970-luvun komeassa olemuksessaan. Ajatuksiini viestitti: "Ette sitten juhlineet nimipäivääni..." Sanoin ilkikurisen moitteen ääneen ja aloimme tutkia kalenterista, milloin miehen nimipäivää olisi pitänyt juhlia. Eipä ollut päivä lähelläkään juttuhetkeämme. Saman tien nopea kommentti: "Ei sitä nimeä, vaan Johannes, nyt juhannuksena!" Niinpä, olihan se todella sedän toinen nimi, vaikka emme sitä muistaneet. Ilmeisesti tarkoitus oli tällä ilmaista, että paikalla ollaan, ei niinkään moittia nimipäivänsä unohtamisesta.

21.6.2021 UAP eli tunnistamaton ilmassa liikkuva ilmiö (= UFO)

https://tekniikanmaailma.fi/usa-uforaportti-tunnistamattomat-esineet/

Yllä oleva linkki on Tekniikan maailma -lehden muutama päivä sitten julkaisemaan juttuun. Se ennakoi tulossa olevaa raporttia vuosien ajan tehdyistä UFO -havainnoista. Armeija siinä näitä toteamassa myöskin, joten ei ihan kevyesti ohitettava asia. Nauruksi kuitenkin meni tuota lukiessa. Amerikkalaiset poliitikot julistavat pelkoa kansan keskuuteen, muukalaisia ovat, ei ihminen moisiin suorituksiin pysty. Pahat mielessä liikkuvat, saavat ydinasejärjestelmätkin toimimattomiksi, joten selvä on uhka turvallisuudelle. Minä taas ajattelen, että halleluja, viimeinkin joku, joka osaa panna ohjusputket tukkoon niin ettemme pääse ammuskelemaan täällä toisiamme. Artikkelin mukaan ovat huimasti edellä tekniikan kehityksessä meihin verrattuna. Tällainen edellyttänee jo kunnon rauhan kautta ja yhteistyötä, joten uskoisin, että tuskin on intoa aloittaa sotimisia tänne tultuakaan. Jos näin olisi ollut matkan tarkoitus, tämä maailma olisi moisella tekniikalla väännetty raiteiltaan jo kättelyssä.

** 17.6.2021 Malesialaisessa luostarissa

Olen Gaia.com´n ahkera käyttäjä. On mielenkiintoista seurata monia erilaisiin asioihin perehtyneitä ihmisiä, ihan tavallisia pohtijoita tutkijoiden lisäksi. Leivoin sämpylöitä mökillä kuulokkeet korvillani ja kuuntelin haastattelija Regina Meredithin ja Paola Harrisin keskustelua. Paolan tunsin nimeltä jo ennestään, sillä hän on suomalaisen ystäväni hyvin tuntema ja kuulemma luotettava lausunnoissaan. Napakasti ja rehdin oloisena hän tuossakin tuntui puhuvan. Katsoin kuitenkin kasvojaan näytöltä välillä, sillä puhujan silmät kertovat melko hyvin sen, onko hän sanojensa takana.

Lue lisää

Paola on tutkinut eri puolilla maailmaa koettuja sekä perimätietona kerrottuja kohtaamisia maan ulkopuolisten olentojen kanssa. Hän tosin sanoo näitä nimellä "humans", ihmiset. Meitä kun on monenmuotoisia ja -näköisiä. Useaan otteeseen Paola mainitsi vierailijoilla havaitun uskomattoman siniset silmät, kokijat ovat käyttäneet ilmaisua "liquid", nestemäinen. Tämä toi mieleeni Malesiassa kohtaamani silmät, jotka vieläkin muistan niitä ihmetellen.

Meitä oli neljä naista, kaksi Kuala Lumpurista, kaksi suomalaista. Läksimme ajelemaan kaupungin ulkopuolelle vuorille. Korkealla vihreässä rehevyydessä oli tien vieressä kultainen portti. Paikalliset naiset tiesivät sen vievän buddhalaiseen luostariin. Sinne siis. Luostarin piha oli kivetty ja siitä erkani avonaisia käytäviä, joiden seinähyllyillä oli lukematon määrä uurnia. Ilmeisesti temppeli oli vanha ja sen edesmenneitä asukkaita kunnioitettiin. Ketään ei näkynyt avaralla pihalla, jonne paikalliset jäivät meitä odottamaan. Sisään eivät naiset saaneet astua kuukautistensa vuoksi.

Sisällä temppelissä oli yhtä hiljaista kuin pihalla. Suuret kultaiset Buddhan patsaat täyttivät ison salin, osa niistä oli istuvassa, osa makaavassa asennossa. Niiden juurella oli isoja hiekalla täytettyjä koristeellisia astioita, joihin suitsukkeet laitettiin. Katselimme ympärillemme hiljaa kävellen. Kuin tyhjästä ilmestyi viereemme munkki tyypillisessä oranssin värisessä kaavussa pää paljaaksi ajeltuna. Ihon väri ja silmien muoto kertoivat aasialaisuudesta, mutta silmien sininen väri oli jotain, jota emme koskaan olleet voineet edes kuvitella. Syvä sinisyys oli kuin lähde, tuli tunne, että silmät olivat aina olleet olemassa ja tulisivat aina myös olemaan, niissä läikähteli ikuisuus. Eikä tämä ole runollista ilmaisua, tuollainen tunne oli ja on edelleen kovin konkreetti kuvaus.

Munkki ei sanonut mitään vaan puhui suoraan ajatuksiimme. Tervehti, kysyi mistä olimme tulleet. "Keskustelu" jatkui hyvän tovin, jälkeen päin arvioimme ajan noin puoleksi tunniksi. Mitään siitä emme muistaneet temppelistä ulos tultuamme, alun lisäksi vain hyvästelyn ja kaiken hyvän toivotuksen. Sekin tuli suoraan ajatuksiimme mitään ääneen lausumatta.

Telepaattisen keskustelun ihmeen ohittivat munkin silmät. Telepatiahan on todettu juttu, mutta miten kenelläkään voi olla tuollaiset silmät? Voisiko niiden kirkkaus ja syvyys olla osoitus sielun puhtaudesta, voiko sellainen näkyä päällepäin? Voisiko buddhalaisuuteen olennaisesti kuuluvalla meditoinnilla olla vaikutusta jopa DNA-muutoksiin? Paola Harrisin lausuma sai pohtimaan mahdollisuutta, että kyseessä ei olisikaan ollut tavallinen munkki vaan joku vierailija muista ulottuvuuksista. Nämä kun olisivat kykeneviä muuttamaan ulkomuotoaan tarvittaessa, esiintymään kohtaajansa ympäristöön ja tuttuun todellisuuteen kuuluvina. Onhan sitä tähän ikään mennessä tullut aikaansa käytettyä jos jonkinlaisten asioiden pohtimiseen, miksipä siis en kaivaisi mahdollisia selityksiä tähänkin.

** 30.5.2021 Terveiset tietämättäni

Illalla sänkyyn mentyäni houkuttelin unta sanaristikkoa täyttämällä. Kuvassa vasemmalla niin hellyttävän näköinen dinosaurus, ilmiselvästi. Olin jo valmiina kirjoittamaan, mutta ei ... HIRMULISKO, sana kirkkaana mieleen yhtäkkiä. Venäjän saari... Mistä ihmeestä kukaan nyt tuommoisia noin vaan tietää. SAHALIN, taas ajatus kirkkaana mieleen. Ruudut täsmäsivät. Ahingas... taivaan vallat, en ole ikinä kuullutkaan. HARPPUUNA. Ei voi olla totta!! Koristekasvi. ILLAKKO. Ja nämä kolme sitten poikittain jo aiemmin keksimäni kastikkeen eli soosin kanssa. Soosiko siis ei olekaan oikein? Ei niin, se on AIOLI. Hemmetti, hermostuin täysin. Kuka tätä ristikkoa oikein täyttää, minä vai joku muu?! ISÄ.

Lue lisää

Ei voi olla, minulla ei isästä tuollaista muistikuvaa ollut. Äiti paremminkin, vielä saattohoidossakin innostuu ristikoista, minä toimin sihteerinä. Olkoon, ei tämä ole mukavaa, kun ei saa itse ollenkaan miettiä vaan olan takaa ollaan kurkkimassa ja annetaan vastaukset saman tien. Panin lehden pois ja sammutin valot. Kohta kuitenkin hymyilytti kiukkuni näkymättömälle maailmalle, olihan tämä aika hauskan absurdia, joten jo leppyneenä toivottelin sinne levolliset yöt.

Aamulla soitti ystäväni. Käsikirjoituksen dead line oli käsillä. Jokaisen luvun alkuun tuleva selltys sai olla korkeintaan puolen painosivun mittainen. Siinä sitä sai joka sanan miettiä tarkkaan, että tiivistelmästä sai selkeän. Oli illalla nukkumaan mennessä oikein pyytänyt apua näkymättömältä ohjaukselta oikeiden sanojen valintaan. Kerroin, miten joskus voi olla turhauttavaa, kun ei saa itse valita sanoja, vaan näkymätön puuttuu peliin ja on liian innokas ohjailemaan. Sanoin myös isän siihen syypääksi nimetyn, vaikkei isäni eläessään ollut ristikon kanssa istuskelija, eräpoluille mieli vei. Ystäväni innostui, sehän oli hänen isänsä! Todellinen ristikkohullu oli ollut kaikkine ristikkokirjoineen, ratkaisukokoelmineen. Ystävä koki saaneensa isältään vastauksen illalla esittämäänsä pyyntöön, paikalla ollaan, sanat kyllä löytyvät! "Konstit on monet", minä ajattelin taas kerran tuotuani terveiset tietämättäni.

20.5.2021 Kaikkea ei pidä heti kuvitella viestiksi näkymättömästä maailmasta

Katselin vanhaa kirjakokoelmaani. Jotain on taas laitettava eteenpäin, tavaroista on nyt päästävä eroon. Kaipuu uusiin kuvioihin on iskenyt, elämä ja asuminen on kuin seisovaa vettä. Mielessä tuoksuvat jo Morenjen huvilan sitruspuiden kukat Montenegrossa, appelsiinipuut Ateenassa. Restauroinnissa avustamani linna Skotlannissa huhuilee. Ja mikä parasta, kaupunkiasuntoni lähti myyntiin, en ole enää sidottu Suomessa muualle kuin mummonmökkiini ja siihen sitoudun kesäisin mielelläni!

Mutta kirjakokoelmaan: Reima Kampmanin Et ole yksin. Tämä oli yksi ihmeteltävä silloin 1970-luvun alussa, kun puhuttiin entisistä elämistä, kuoleman jälkeen merkkien antamisesta, ufoista sun muusta.

Lue lisää

Kampman nimeää hypnoosissa esille saamistaan potilaidensa eri elämistä ja persoonista ilmestyvät tyypit sivupersooniksi. Nyt voisi tietysti esim. Cannonin tapaan ajatella, että ne voivat olla myös tähän elämän loputtomaan kokonaisuuteen kuuluvia koettuja elämiä toisilla ulottuvuuksilla tai aika-avaruusakselilla. Kuka tietää.

Joka tapauksessa ahmin kirjaa tuolloin illan hiljaisuudessa, pieni poikani nukkui, mieheni katsoi televisiota toisessa huoneessa. Hiljaisuudessa tuntui vieno naisen ääni kutsuvan minua. Nostin katseeni kirjasta, kuulostelin, mutta en uskonut mahdolliseksi, ei meillä ketään oman perheen lisäksi ollut. Jatkoin lukemista, mutta ääni ei lopettanut. "Laila, Laila...". Hitsi, ei kai vain joku sivupersoonistani ollut näin konkreetisti tässä ajassa ja hetkessä?! Pakko oli lähteä kulkemaan ääntä kohti. Eteiseen se vei, lipaston viereen, siihen, jonka päällä oli tuon ajan lankapuhelin. Hyvä ihme, puhelimen kauttako yhteys tapahtui? Nostin luurin korvalle. Työkaverini siellä jo ääni käheänä nimeäni toisti. Olimme puhuneet pitkän puhelun ennen kuin uppouduin kirjaan ja olin jättänyt luurin pahasti niin ettei yhteys katkennut eikä työkaveri pystynyt soittamaan haluamaansa puhelua. Meillä oli melko hauskaa asian ratkettua. Sivupersoonat pelissä... Hyvä opetus siitä, ettei sentään ihan kaikessa pelaa tuo näkymätön maailma.

Toisen opetuksen sain pakkastalvena parikymmentä vuotta myöhemmin. Olin tavannut Esko Jalkasen. En tiennyt hänestä mitään ennen kuin hän pyysi saada hetkeksi istahtaa samaan pöytään, jonka ääressä nautin lounasta ystäväni kanssa. Hän esittäytyi, kertoi kokeneensa minusta lähtevän energian ja siitä sitten pääsimme juttuun. Jalkanen kertoi mm., että henkimaailma usein ottaa yhteyttä koputtelemalla. Saatat kuulla sängyn päädystä, huoneen seinästä tai mistä vaan läheltäsi koputusta, jonka aiheuttajaa et saa selville. Silloin tuli kysyä reippaasti "kuka olet, mitä asiaa?".

Läksin autolla asuintaloni parkkipaikalta. Kiitin onneani, että olin laittanut auton lämmityspistokkeeseen jo illalla, nyt se käynnistyi vaivattomasti ja sisälämmitin oli tehnyt tehtävänsä myös. Ajoin asioita hoitamaan. Joka risteyksestä lähtiessä alkoi pelkääjän paikan ovesta kuulua koputusta ulkopuolelta. Oli tosi kummallista, kukaan ei juossut vieressä ovea paukuttaen, ei mitään näkyvää syytä moiseen. Muistin Jalkasen neuvon ja kuuluvalla äänellä aina koputuksen alkaessa kysyin "kuka olet, mitä asiaa?". Risteykseen hiljentäessä ja siinä pysähdyksissä ollessa koputusta ei kuulunut. Fiksu henki, ei halunnut herättää vieressä olevien kuskien huomiota autooni. Koko asioinnin ajan homma jatkui samanlaisena.

Tulin takaisin kotipihaan, pysäköin ja siirryin auton toiselle puolelle laittaakseni johdon takaisin lämmityspistokkeeseen. Ei onnistunut. Johto oli katkennut, toinen pää oli vielä lämmitystolpassa, toinen auton etupuskurissa. Etupuskurissa kiinni oleva johdonpätkä oli pitkin pituuttaan maassa auton kyljen suuntaisesti. En siis ollut irrottanut johtoa lähtiessä ja peruuttaessani se oli paukahtanut poikki. Saman tien tajusin, kuka oli auton kylkeen koputellut. "Perhana. Ei pitäisi olla heti kaikkein kummallisinta selitystä itselleen tarjoamassa!" Onneksi kukaan ei tiennyt touhustani, ei ihan niin paljon nolottanut.

Näkymättömän maailman opetukset ovat usein huumorihöysteisiä. Selkeästi olen usein saanut ohjausta, jotta tunnistaisin aidot viestit. Olen oppinut erottamaan nämä oikeat viestit sekä kuvittelemistani mahdollisuuksista että omista ajatuksistani. Ja tietenkin olen saanut nauraa itselleni. Joka itselleen nauraa, se parhaiten nauraa!


** 3.5.2021 Selkeä ohjaus - näkymättömästä tänne päin

Puhelinkeskustelussa Ronja kertoi vuosien ajan hänellä olleen tuntemuksen, joka kummallisesti liittyi avaimeen. Ei kuitenkaan tuohon tavalliseen, joka mekaanisesti lukkoon laitetaan. Se oli jokin muu tapa avata, mutta mitä ja miten? Tieto, johon avaimella pääsi tutustumaan, oli todella tärkeää. Siinä kaikki, mitä hän pystyi asiasta sanomaan ja siksi tunsi, että kun ei millään enempää ymmärrä, jotain sovittua jää tekemättä.

Ronjan kuvaus toi mieleen jotain joskus lukemaani. Muistin vain, että saattoi olla jossakin Dolores Cannonin kirjassa. Hän on kirjoittanut kymmeniä kirjoja, niistä minulla kymmenkunta hyllyssäni, joten tähän liittyvän tarinan löytäminen tähän hätään olisi mahdoton tehtävä.

Mieleen tuli selkeä kehotus: menepä nyt kuitenkin kirjahyllylle. Menin. Otin sattumanvaraisesti yhden Cannonin kirjoista ja avasin sen sattumanvaraisesti. Aukeaman oikealla sivulla oli otsikko Chapter 12. The Orbs of Information. Muutaman rivin luettuani totesin, että se oli juuri tuo muistelemani juttu.

** 3.5.2021 Kiukustunut vaatimus - täältä näkymättömään päin

Puhelin soi. Olin lähdössä ystävän kanssa käymään mökilläni, jonne olin unohtanut lompakkoni. Aikaa ei ollut pitkään juttuun, mutta vastasin ja ehdotin, että soittaisin illalla kotiin palattuani. Puhetta vaan tuli. Enkeleistä. Varmaa tietoa. No, muuta en tarvinnut, mikään ei minua saa niin hermostumaan kuin se, että joku syöttää minulle omaa totuuttaan asiasta, josta en ole saanut omaa kokemusta tai jota ei ole tiede edes sinne päin todennut. Oli enkeliryhmiä ja tasoja ja hierarkioita ja tehtävien mukaan jaottelua ja nimiä vilisi tutuista Mikaelista ja Gabrielista tuiki tuntemattomiin. Tuskastuneena tuosta tiedon kaatamisesta pääsin kuitenkin viimein vetämään takkia päälle. Harmittelinkin jo, että mielessäni teilasin  koko enkelikunnan vain päälle kaatuvan esitystavan vuoksi.

Lue lisää

Pyysin mahdollisesti kuulolla olevilta epäuskoisuuttani anteeksi, selitin, että kaikki tuo teihin liittyvä tietous tuntuu vaan niin etäännyttävältä. En minä tarvitsisi kuin ihan arkienkeleitä, joiden värejä ja varustuksia ja juhlavia juttuja ei tarvitsisi muistaa eikä sulatella. Totesin, että sorry nyt vaan, mutta jos te todella olette olemassa ja nyt tässä on joku teistä kuulolla, merkkiä nyt sitten ja sellaista, ettei jää epäilystä.

Ystäväni odotti jo autossaan pihalla. Hänelle ei tarvinnut ajo-ohjeita antaa, niin lukemattomia kertoja oli vuosien aikana mökille ajellut, hänellä oli sinne avainkin sekä lupa käyttää paikkaa kuin omaansa. Juttelimme niitä näitä, katselimme tien varren taloja, jotka erottuivat paremmin kun puiden lehdet alkoivat syksyn mittaan karista. Totesin, että nythän minulla oli oiva tilaisuus katsoa yhtä uutta rakennusta tarkemmin, kun en itse aja. Se poikkesi edukseen tavanomaisista ja pihakin oli tosi kauniisti laitettu. Ystäväni hiljensi hieman talon kohdalla, joten ennätin kerrankin ihastella kunnolla.

Viitisen kilometriä tämän talon jälkeen kääntyy mökille vievä tie vasemmalle. Tätä tienhaaraa ei kuitenkaan tullut, kaikki tuntui yhtäkkiä ihan vieraalta. Emme olleet nyt oikealla tiellä, mutta emme olleet siltä myöskään mihinkään kääntyneet. Hölmistyneinä katselimme toisiamme ja ympärillemme, ihan outoja olivat maisemat ja tienvierustalot. Tulimme saman tien isolle valtatielle risteykseen, jonne oli viitisentoista kilometriä tuosta mökille kääntyvästä tienhaarasta. Ei mitenkään mahdollista, että parissa minuutissa olisimme ajaneet ohi tutun tienhaaran, parikymmentä kilometriä vierasta tietä sitä edes tajuamatta. Takaisin tuttuun risteykseen ajaessamme katsoimme moneen kertaan kelloa, tutkimme bensamittaria. Aikaa ei todella ollut kulunut kuten olisi pitänyt. Lähtiessä olimme todenneet, että just ja just riittää polttoaine kun takaisin ajellessa tankkaamme matkan varrella. Nyt ei mitään vajausta näkynyt tuon ylimääräisen mutkan seurauksena.

Mökillä ei ollut lompakkoa. Se ei ollut mahdollista, tiesin, että sieltä  aamulla lähtiessani se jäi lipaston päälle. Koko mökillä olon ajan se oli ollut siinä. Siksi ystävän kanssa piti tehdä vain pieni edestakainen keikka ihan vaan lompakkoa hakemaan. Ei auttanut, ei löytynyt, vaikka kumpikin kaivoimme kaikki paikat.

Tulimme ystävän luo saunomaan ja asiaa ihmettelemään. Ajan ja bensan kulun mahdottomuutta miettiessä muistin, kuinka olin kiukuissani vaatinut merkkiä. Eiköpä tuota nyt tullut oikein olan takaa. Illalla soitin eräälle ystävälle ja kerroin tapahtuneen. Enkeleitä sielläkin. Hänellä on kuulemma apuna etsiväenkelit. Jos jokin on kadoksissa, pieni pyyntö vaan ja homma hoituu. Seuraavana aamuna sitten mielessäni lainasin yhtä etsiväenkeliä, jolle sanoin, että jospa nyt hakisimme sen lompakon. Heti mökin oven avattuani näin punaisen lompakkoni. Kiitellessäni opetuksesta ja huolenpidosta minua kyllä  hieman nolotti. Mutta epäuskoisuuden tunnustaminen oli kuulemma ihan ok, se oli osoitus mahdollisuudesta muuttaa ajatuksiaan. Ehkäpä siis parempi se ja sillä tavalla mielen avaaminen vastaanottavaiseksi kuin oman ja varsinkin toisen mielen lukitseminen ehdottomalla totuudella.


27.4.2021 Tietoinen yhteys

Hyvät hyssykät! Tuo satujeni Piisamin hämmästelyilmaus pääsi minultakin, kun sain erään lukijan kysymyslistan. Hän halusi tietää, miten meditoin saadakseni yhteyden näkymättömään maailmaan. Ei siinä mitään, hienoa, että kysyit! Minä hölmistyin, että olen niin huonosti kertonut tai ilmeisesti en kertonut erikseen lainkaan kuinka tietoisuus toimii työkalunani. Olettanut vaan, että kokemusteni kuvauksista tuo kävisi ilmi. Kerronpa siitä ja sen yksinkertaisuudesta ensin tässä yleisesti, sitten muutamalla esimerkillä tulevina päivinä.

Kysymyksissä oli mm. seuraavaa: kuinka monta minuuttia päivässä / kertaa viikossa meditoit? millaisessa tilassa, oletko laittanut jonkinlaisen alttarin kuten monissa ohjeissa sanotaan? missä asennossa meditoit, oletko pitkällään vai teetkö sen istualtaan? pitääkö sinulla olla täysi hiljaisuus, haittaako, jos puhelin unohtuu päälle ja meditointi keskeytyy?  millaista musiikkia käytät, jos käytät? taustalla vai kuulokkeilla? onko sinulla jokin mantra tai rukous, jota toistat? miten hengität?

Lue lisää

Oijoi... ettäkö olisin noin kurinalainen ottaessani yhteyttä näkymättömään maailmaan! Minä, joka olen allerginen kaikille rituaaleille, samaan aikaan kalenterin mukaan toistuville harrastuksille, joka kammoan rutiineja yli kaiken ihan joka alueella elämässäni. Ei onnistu.

Yhteys pelaa kahteen suuntaan. Usein saan ajatuksen, oivalluksen, joka innostaa minua sellaiseen hiljaiseen hihkuntaan, ettei ajatus tai oivallus voi olla minusta lähtöisin, en minä sentään omista aatoksistani noin ylläty. Varsinkaan kun en tuolla hetkellä tavallisesti ole edes ajatellut yhtään mitään, ajatukseni ovat olleet ns. tyhjäkäynnillä. Olen huomannut, että tuo olotila on se, jossa näkymättömän maailman on helppo ottaa minuun yhteys, olipa yhteydenottajana sitten joku elämästä jo poistunut persoonallisuus  (näkymätön) tai sitten itse Korkein ja Puhtain Tietoisuus kuten sitä nimitän (Näkymätön). Jälkimmäisessä yhteydessä en koe, näe, mitään visuaalista, siinä on vain selittämätön kuin useamman aistin koosteena tullut ajatus, joka on minusta ja sen hetkisestä olotilastani aivan erillinen ja saa kerralla "hereille" ja innostuneeksi. Voi olla myös niin, että värähtelyni kytkeytyy aistini ylittävään värähtelyyn ja ajatus sieppautuu toiselta taajuudelta. Joka tapauksessa yhteyden kautta tullut ajatus liittyy selvästi johonkin miettimääni asiaan, aikaisempaan tietoon, keskustelukumppanini edesmenneisiin tai hänelle merkittävään ohjaukseen, samanaikaiseen tapahtumaan jossakin muualla tai johonkin muuhun myöhemmin ilmaantuvaan asiaan. Yhteys ei siis ole mitään ajatusten sekamelskaa, vaikka en heti hoksaisikaan, mihin tuo ajatus liittyy.

Sama ajatusten rentous ja pinnistelemättömyys on merkityksellinen myös silloin, kun otan yhteyttä näkymättömään tai Näkymättömään. Täytyy sanoa, etten ole saanut näkymättömään sellaista yhteyttä, joka toimisi ihan noin vaan halutessa. En myöskään yritä, sillä en halua turhaan huudella täältä lähtijöiden perään, on heillä varmaan muutakin tekemistä kuin hyppiä minun pillini mukaan. Terveisiä, kiitoksia, halauksia, lämpimiä ajatuksia kyllä laittelen. Yhteyden Näkymättömään otan koputtelematta ja ihan milloin vain, sillä en koe häiritseväni, aina on ohjaus ja rakkaus paikalla, se on iätön ja ajaton energia, olen osa sitä. Ja siinäpä se: olen osa sitä eli yhteys on aina päällä, ei sitä erikseen tarvitse ottaa. Siihen vain tulee luottaa. Ja se onkin se kaikkein vaikein juttu se. Kysymällä ja pyytämällä ja pohtimalla ja tutkimalla pääsee kyllä tuohon luottamukseen vähitellen, sillä nuo mainitsemani touhut kertovat Näkymättömälle, että olemme valmiit yhteyteen. "Etsikää, niin löydätte, kysykää, niin teille vastataan." Kun  ja jos olemme valmiit vastaanottamaan, meidän tulee  antaa lupa, toivottaa tervetulleeksi. Vapaata tahtoamme kunnioitetaan, sitä ei ohiteta.

Luottamus on lapsenomaista varmuutta siitä, että tulen kyllä kuulluksi. En tarvitse kuin tuon luottamuksen, en mitään erillisiä seremonioita. Juttelen ihan omana itsenäni, milloin vaan. En pinnistele päästäkseni ajatusten tyhjiöön, en hengitä tietyllä rytmillä, en ole missään tietyssä asennossa, en toista mitään mantraa, en muodollisesti meditoi. Jos noista on sinulle apua, siitä vaan. Pääasia, että saavutat rentouden ja luottamuksen ja kiitos pelaa. Meillä jokaisella on omat tapamme ja keinomme. Minulla on tapana pysähtyminen ja asiani kertominen ihan vaan siinä missä milloinkin olen. Meditoin ja hiljennyn kyllä sitten kun tuntuu, että rauhoittuminen on paikallaan.

Kun sanon, että omana itsenäni... Joskus lähestyn tuota Voimaa kunnioituksella, lausun jopa jonkun johdannon, kerron tunteistani, ahdistuksestani, jos sellaista koen, nolostelen epäuskoisuuttani (niin kuin sitä ei Korkein Tietoisuus olisi jo tajunnut), en aseta vaatimuksia, kerron vaan, mitä tarvitsen, esitän pyyntöni, kiitän että kuullaan. Voi olla, että itse tarpeelliseksi kokemani ja pyytämäni ei olekaan minulle tuolta korkeammalta katsoen viime kädessä se paras vaihtehto. Silloin homma jumii, ei tapahdu mitään tai tapahtuu toisella tavalla kuin olin ajatellut. Silloin saatan oivaltaa (hyvässä lykyssä), että ok, parempi näin. Joskus sitten taas nakkelen pyyntöni turhautuneena, saatan tiuskaista hermostuneena, jopa kiukkuisena, vaatia ohjausta, merkkiä - "jos todella on näin, nyt kyllä sellainen merkki, että varmasti tajuan. Kiitos." Nolottaa sitten, kun kaikessa rauhassa annetun vastauksen saan. Kiitän, pahoittelen. Uskon, että Näkymätön minut tuntee ja ymmärtää, toimii parhaakseni väsymättä, ohjaa ja opettaa. Kuten silloin, kun kiukkusin enkeleistä. Kerron kyllä, mutta en nyt, sitten joku toinen päivä. Tässä vain vastaus minulle esitettyyn kysymykseen "miten olet yhteydessä näkymättömään maailmaan?": holtittomasti mutta hartaasti.

PS.  Koen näkymättöman maailman olemassa olevaksi ja yhteyden sen kanssa mahdolliseksi. Muistathan, että tämä on vain minun käsitykseni tästä asiasta tällä hetkellä, muodostunut kokemusteni ja tutkimani pohjalta, ja jäsentyy oppiessani lisää. Totuudeksi sitä en julista.

** 20.4.2021 Sain muistutuksen

Miten ihmeessä sitä aina vaan unohtaa, että maailmankaikkeus toimii hyväkseni ja ihan ilman, että pitäisi itse ikenet sinisenä kaikki suorittaa?! Suunnaton kiitos muistutuksesta, jonka juuri sain. Muistutuksen siitä, että anna olla, luota, asetu soljuviin asioihin. Olinkin hiilestymiseen asti yrittänyt saada arkea luistamaan, kiljunut byrokratian hampaissa.

Lue lisää

Nyt heti aamusta olisi pitänyt tarmokkaasti ryhtyä huushollia järjestelemään, huomenna täällä kuvataan eikä tavaroita saa olla levällään. Mitäpäs tein? Keitin siivouskahvit ennakkoon, istuin sormet tahmeina juustorinkeleitä natustaen youtuben ääreen. Mikään ei kuitenkaan tuntunut tarjolle ilmestyneistä videoista nyt puhuttelevan kunnes joskus aikoinaan jo katsomani huilisti Ulla Suokon TED -puhe osui silmiin. Laiskanlaisesti päätin katsoa uudestaan, olinhan tuon innoittamana aikoinaan vaihtanut hänen kanssaan muutaman viestinkin. En jaksanut nyt selata ja etsiä enempää.

Ulla kertoi, kuinka hän oppi luottamaan universumin antamiin merkkeihin ja huomaamaan niiden kautta annetun ohjauksen. Hän oli oppinut luottamuksen myötä myös pyytämään tarvitsemaansa, saanutkin pianosta kameraan kaikenlaista. Hän oli seurannut merkkien kautta saamaansa ohjausta myös Peruun mennäkseen. Puuttui kuitenkin matkarahaa. Järjestyi, universumi vastasi kun hän sitä pyysi. Helpostihan tuolle tyypille hymähtelisi ellei olisi itse kokenut samaa. Aivan kirjaimellisesti. Miten olinkin sen unohtanut tässä elämän muutoksessa vaikkakin innostavassa ja uuteen tähtäävässä, ja taas kerran takunnut itse ohjaksissa?

Olin saanut v. 1989 kaikki matkavalmistelut Peruun mennäkseni tehdyksi. Puuttui ainoastaan käteiskassa. Olin päättänyt sen suuruudeksi ihan sattumanvaraisesti 7000 silloista markkaa. Mutta eipä tuollaista summaa tilillä ollut. Pyysin apua näkymättömältä kun Machu Picchulle menolla tuntui selvästi olevan  isompi merkitys. Muistin, että minulla oli toisessa pankissa luotollinen 7000 markan talletustili, mutta luoton puolta olin aikonaan jo käyttänyt eli ei kovinkaan paljon varmaan ollut käyttövaraa. Menin kuitenkin tarkistamaan paljonko sieltä saisin kaiveltua. "Täällä on 7000 markkaa", sanoi virkailija. "Niin, se on luottoraja", totesin hänelle, "mutta olen siitä jo osan käyttänyt". "Ei, tämä ei ole luoton puolella lainkaan, tilillä on siis 7000 markkaa." Aikani intin, ettei se voi olla mahdollista ja sain virkailijan tutkimaan asian. Ei se siitä miksikään muuttunut. Ihmetellen ja kiitollisena hymyillen nostin 7000 markkaa. Jotenkin ymmärsin kuten Ulla aikoinaan, että jostakin syystä minun oli nyt aika kokea Peru.

Kiitos maailmankaikkeudelle merkistä, tästä Ullan kautta tulleesta muistutuksesta. Ok, asiat soljuvat kyllä, luotan kyllä tukeen ja ohjaukseen. Nyt kun taas muistan. Pahoittelen, pyydän kärsivällisyyttä, en ole niitä helpoimmin ohjattavia.

18.4.2021 Kuulostaa järkevältä

Syvennyin Gaia.comìn julkaisemaan videoon First Contact. Siinä tuli esille käsitys viidestä olemassaolon ja luomisen laista.

1. Olet olemassa (You exist).

2. Kaikki on tässä ja nyt (Everything is here and now).

3. Kaikki on yhtä, yksi on kaikki ja kaikki on yksi (The one is the all and the all are the one).

4. "Mitä kylvät, sitä niität" (What you put out is what you get back).

5. Kaikki muuttuu paitsi edellä mainitut lait (Everything changes except the first four laws).

Tässä kohtaa on hyvä lähteä tuonne aurinkoon kävelemään ja pohtimaan näitä. Takaisin tultua kahvit ja syventyminen videoon ja näiden lakien tarkempaan esittelyyn.

** 2.4.2021 Panipa taas miettimään

Pitkä puhelu moninaisine pohdintoineen ystävän kanssa. Tämä mietti, miten mummonsa oikein onnistui pitämään kaksitoista lastaan huolessa ja hoivassa yksinhuoltajaksi jäätyään. Liekö hällä tuollaisessa arjessa koskaan ollut omaa aikaa? Mummo tuntui olevan vieressäni ja näyttävän iltatoimia lasten kanssa.

Lue lisää

Osa oli jo sängyissä, osa vielä lattialla leikkejä lopettelemassa. Mummo istui kaiken keskellä ja neuloi. Yhtäkkiä näky katosi ja tilalle tuli toinen täysin yllättävä, joka ei mielestäni liittynyt asiaan mitenkään. Tuttu näky kuitenkin. Tuntui kuin mieleni vintiltä olisi tarkoituksella haettu muistikuva, jossa vanha intiaaninainen istui liikkumatta Perussa altiplanolla eli tasangolla korkealla vuorten välisssä. Laamat käyskentelivät hänen ympärillään ruohoa näykkien. Vanha intiaanimies selitti, ettei nainen itse ollut siinä, vain hänen kehonsa, kun taas tietoisuus, tuo varsinainen itse, vaelteli vapaana missä milloinkin. Laamat pysyivät rauhallisina kunhan vaan näkivät naisen keskellään. Muistikuvan ilmaantumista ihmetellessäni mummo selitti, että näin hänkin toimi. Lapset näkivät hänet tuvassa neulomassa ja kokivat olevansa turvassa, äiti kun oli siinä. Vaan kuulemma eipä ollutkaan! Neulominen oli automaattista toimintaa, se ei hänen sisintä itseään tarvinnut, joten hän saattoi tuolloin viettää omaa aikaa, vaellella ajatuksissaan missä vaan ja lapsilla oli kaikki hyvin.

Ei siinä minulle ollut sinällään mitään ihmeteltävää. Sen sijaan minua kiinnosti, miten jokin nosti kokemusteni arkistosta mielikuvan, jonka avulla mummo saattoi selittää yksinhuoltajana pärjäämistään. Mikä tai kuka sen nosti? Mummoko? Jos, miten hän tiesi minun tuollaisen nähneen, miten osasi kaivella kokemuksistani juuri sopivan. Ja miten hän sen teki, jos sen teki? Kvanttifysiikan mukaan on olemassa kaikkiallinen tietoinen energia, jonka ulokkeita me täällä olemme. Tuossa energiakentässä, ykseydessä, ovat myös ajatukset, kokemukset, tunteet energiana ja kaikki on yhteydessä kaikkkeen. Onko kokemusteni arkisto siis katoamattomana  osana tuossa kentässä kenen tahansa poimittavissa? Sieltäkö mummo esimerkin nappasi? Vai oliko noukkijana se osa minua, joka päivätajuntani ulkopuolella on yhteydessä tuohon kaikkialliseen energiakenttään? Vai tuon energiakentän kaikkiallinen tietoisuusko näyn tarjosi vastauksena ystäväni ihmettelyyn? Sen antama ohjaus oli minulle jo tuttua. Mielenkiintoista, olipa nyt sitten niin tai näin.

Neulominen ei vaan ole minulle automaattista toimintaa, enemmänkin ihan tietoista jukertamista ja mallin vilkuilemista. Miutta kun nyt ryhdyn kkunoita pesemään, annan ajatusenergiani virrata äärettömyydessä. Ihan sama missä hommassa ajatukset jäävät vapaalle, ei sen meditoinnin tarvitse aina olla erillinen suoritus.

PS. Tulin tähän takaisin aamupalan laitosta, kahvi jäi valumaan. Nyt onkin pääsiäinen, tänään Pitkäperjantai, ei silloin ole sopivaa ikkunoita pestä eikä muutakaan liioin touhuta. Näin opettivat mummo ja äiti aikoinaan. Rauhoitun siis pääsiäisen viettoon heitä ja heidän ohjeitaan kunnioittaen. Sinullekin toivotan leppoisia pyhäpäiviä!

27.3.2021 Lady lomittajana

Olen aiemmmin (8.9.) kertonut työstäni lomittajana ystäväni Virpin upeassa vanhasta navetasta kunnostetussa kodissa. Tehtäviini kuuluu hänen kotielämänsä kaikinpuolinen viettäminen, sillä pitkät työpäivät eivät salli sitä hänelle itselleen. Myös Hugo-kissan palvelusta on huolehdittava: hän istuu omalla vihreällä tuolillaan odottamassa aamupalan tarjoilemista pöytään ja iltapäivällä hänen nautittavakseen tulee sytyttää tuli valtavaan takkaan.

Lomittajan tehtävään pääsyä auttoi paitsi kunnioitettava ansioluetteloni myös skottilainen aatelisarvo. Olen Lady of Chaol Ghleann, omistan maata Dunans Castlen alueella Glendaruelissa. Koska olen tehtävään optimaalisen ansiokas, olen myös vaativainen työhön kuuluvien luontaisetujen tasokkuuden suhteen. Kiitettävän hyvin Virpi on osannut ottaa sen huomioon mm. työhuoneeni suhteen.

              

6.3.2021 Periaatteesta...

Lukion viimeisellä luokalla vuonna 1969, kevään viimeisellä psykologian tunnilla, pani opettaja meidät jokaisen sanomaan kaksi periaatetta, joiden noudattamiseen sitoutuisimme koko iäksi. Hienosti eteni homma pulpettijonoissa kunnes oli minun vuoroni. Kieltäydyin.

Lue lisää

Sanoin, etten mitenkään voi valita periaatteita, joita noudattaisin koko ikäni - lupaus kun on aina pidettävä - sillä eihän minulla ollut minkäänlaista elämänkokemusta vielä mihin periaatteeni perustaa. En vaan voi. Opettaja ilmoitti: "Kukaan ei lähde luokasta ennen kuin Delilah on periaattensa kertonut ja luvannut niitä aina noudattaa. Nämä ainaiset viisastelut ja konstailut saavat nyt loppua tähän!" Kun kello oli soinut välitunnille ja sieltä takaisin, olin antanut periksi kiukkuisille luokkatovereille. "Hyvä, nyt kaikki kuunnellaan, mitä Delilah on päättänyt."

Ok. Siis ensimmäinen: en koskaan tankkaa autoani itse, sen tekee aina mies ja toinen: en koskaan avaa sampanjapulloa itse, sen tekee aina mies. Opettaja mietti hetken, olivatko nuo nyt periaatteita lainkaan vai lisää viisastelua taas, mutta ei jaksanut alkaa enää analysoimaan pitempään, halusi varmaan yhtä nopeasti tilanteesta ulos kuin koko luokkakin.

Kymmeniä vuosia pidin lupaukseni. Sitten olin käymässä ystävän luona miehensä hautajaisten jälkeen. Hän pyysi minua olemaan "toinen aikuinen" tuolloin noin kymmenvuotiaan tyttärensä elämässä. Olin niin otettu luottamuksesta, että kotimatkalla Kesälahden huoltoasemalla tankkaukseen mennessä keksin, miten voisin osoittaa kiitollisuuteni. Mitä suurempaa voisin hänelle lahjaksi antaa kuin toisen periaatteistani? Ystävän kunniaksi luovuin siis ensimmäisestä periaatteesta ja tankkasin itse. Siihen saakka olin aina jahdannut jonkun miespuolisen työntekijän tai asiakkaan avukseni periaatettani selittäen. Soitin ystävälleni ja kerroin lahjasta. Kunniaksensa luettakoon, että hän ymmärsi sen arvon.

Tuo toinen periaate minulla on edelleen rikkumaton. Muita periaatteita olen tarkasti varonut ottamasta, sillä niistä tulee helposti kaltereita elämän kokonaisuuden kokemiseen. Eettisyys on asia ihan erikseen, se on eteeristä ja kevyttä ja kantaa kokemuksesta toiseen.

** 26.2. 2021 Edesmenneen isän huumori toi hyvän mielen taas tänään

Sähköpostiviesti pojalleni: "Olin katsomassa kaikessa rauhassa pullaa mutustaen Suomen kaunein koti -tallennetta. Yhtäkkiä aistin isän sanovan jotakin. Alussa oli jokin säe, jota en saanut kiinni, mutta loppuosa lausahduksesta kuului selvästi "mut pääsin voittajaksi".

Lue lisää

Hän viestitti tunteen, että se oli hänen kommenttinsa ja onnittelunsa Korkeimman Oikeuden päätökseen, jolla tien perustaminen tontilleni sai tänään lainvoiman. Etsin, googlasin, koska tuli tunne, että liittyy Vänrikki Ståhlin tarinat -teokseen. Isällä oli tapana lausua siitä pätkiä aikoinaan ja rytmi tuntui siihen sopivan. "Oli markkinoilla kansaa, kalua, vaan ei mulla ostoon halua..." oli yksi usein kuultu lausahdus. Ehkä ei sanasta sanaan noin, mutta tuokin tuli mieleen saman tien kuin vahvistuksena, että just niin, etipä siitä runokirjasta.

Laitoin googleen hakusanat "mut pääsin voittajaksi". Ja kas kettusta, tulokseksi tuli Runebergin runo "Döbeln Juuttaassa" ja tietenkin teoksesta Vänrikki Ståhlin tarinat! Luin runon kokonaan, se kertoo taistelutarinan. Lopputuloksena sodasta - hitto vie: "Työ tehty on, mä pääsen voittajaksi". Tajusin, että isähän se v. 1994 alkaneen tieprosessin ensimmäisessä vaiheessa oli asiamiehenä. Uusi haku googlessa, sillä isä virnuili, että "niin se oli tämäkin tiejuttu 30-vuotinen sota". Ja sitten google vahvisti Runebergin kertoneen teoksessaan 30-vuotisesta sodasta.

Aika metka huumori, niin isää kuin vain voi olla. Kiitokset hänelle suuresti niin voitosta kuin viestistäkin. Niin tyypillistä isää, ettei voi erehtyä!!"

Poikani vastasi saman tien: "Törtö kauta kulkenine kielety. Aia taite raivatu till. Alpert Ahrepäri puoleto, Toivo Marjonieni."

Minä siihen: "Mitäs se tuo nyt on?"

Poikani: "En muista mistä se ukki oli sen joskus kuullut / nähnyt, mutta niin paljon se sitä hoki - ja sitten porukassa hoettiin - että tuntui olevan mielessä enemmälti miettimättä. :)

Minä: "No justiinsa, vielä allekirjoitti viestinsä!!!!!!!"

Hymyilin isälle, kiitin ja sanoin taas kerran "olet rakas""


18.2.2021 Tietoiseksi omasta tietoisuudesta ja sen voimasta

Eräs nainen kertoi minulle olleensa aikoinaan seuraamassa ystäväni Kaija Juurikkalan sielunmuotokuvien maalaussessiota. Kaija oli maalannut erään paikalla olleen sielunkuvaa, mutta kertojasta se tuntui olevan kuitenkin täysin häntä kuvaava. Maalaukseen tuli voimakas väri, juuri sellainen, jolla...

Lue lisää

hän vastikään oli  olohuonettaan uudistanut. Kuvaan syntyi seuraavaksi tutun näköinen  pöytä, jonka toisella puolella istui naishahmo, toisella voimakas ja pelottava eläinhahmo. Juuri tuollaiseksi tämä kertoja koki häntä vastapäätä istuvan miehensä.

Kun maalattavana ollut oli alkanut vastustella, ettei tuo voi olla hänen sielunkuvansa, ei alkuunkaan, tämä kertojanainen oli silloin sanonut kokevansa, että työ kuvasi häntä. Tällöin mallina ollut nainen oli kivahtanut: ”No niin, siinä se taas tuli, aina minut ohitetaan. Oli tilanne mikä hyvänsä, aina minut ohitetaan. Minä aina sanonkin, että minut aina ohitetaan!” No niinhän se jo tutkitusti menee, sitä saa mitä ajatusenergiallaan vahvistaa, ei siinä uutta. Minua tässä enemmänkin hämmästytti se, että Kaija toimi tuon ohittamisen kaavan intuitiivisesti tietäen. Ilmeisesti Kaijan välityksellä tarjottiin mallina olleelle mahdollisuus oivaltaa toistamansa ajatuksen seuraus ja lopettaa ohittamisen hokeminen, huomata, että ehkäpä hän itse sanomisellaan sai taas kerran aikaan ohittamisensa. Oivallusta ei kuitenkaan tapahtunut, malli vain närkästyi. Sitä vastoin kertojanainen sanoi tajunneensa, kuinka vaarallista negatiivisten asioiden hokeminen on, niillä kun rakensi oman todellisuutensa. Jospa tuo siis olikin hänelle tarkoitettu oppimistilanne...

Hopi-intiaanien kasvattama Charles oli tullut Yhdysvalloista Suomeen ja juhli tavatessamme 80-vuotispäiväänsä. Kun  keskustellessamme valitin, etten sitten millään kokenut tätä suomalaista kulttuuria omakseni, se oli minulle aina vaan vieras, voin siinä pahoin enkä muuta toivonut kuin päästä pois, Charles keskeytti minut sanoen: ”That´s your old story, What´s the new one?” Tuo oli vanha tarinani, kuinka kuuluisi uusi? Näin hienosti Charles opetti minua varomaan sanojani, käyttämään tietoisuuteni voimaa oikein. Päätin muuttaa ajatukseni: maailmassa on todella monia mielenkiintoisia kulttuureita, joista moniin olin saanut jo tutustua ja mielenkiinnolla odotan, millainen on seuraava.


6.2.2021 Mietityttää

Uutiset, otsikot, artikkelit, dokumentit, jopa mainokset toistavat ilmastonmuutoksen ja sodan ja väkivallan ja huumeiden ja yhä nuorempien rikoksentekijöiden ja korruption ja perheväkivallan ja vähemmistöjen vainoamisen ja ties minkä uhkaa. Oletettavasti tällainen uutisointi aiheuttaa pelkoa monissa. Pelko lamauttaa tai panee puolustautumaan. Asiaan vaikuttaakseen entistä useammat lähtevät marssimaan ja toimimaan aktiivisesti uhattuna olevan asian puolesta. Usein se tapahtuu nostamalla esiin asiaa hätistelevä vastapuoli: rauhanmarssi sotaa vastaan, kylteissä "no more war", ajtukset sodan kauhuissa. Tutkimusten mukaan se, mihin keskitän huomioni ja ajatukseni, lisääntyy. Vahvistanko siis rauhanmarssillani sodan mahdollisuutta?

Mitä useampi on ajatuksiaan keskittämässä, sen konkreettisempi vaikutus. Näkyy jopa maapallon sähkömagneettisessa kentässä; näin tutkimus osoitti tapahtuneen mm. Dianan hautajaisten ja kaksoistornien tuhon uutisoinnin aikaan. Ajatus siis vaikuttaa, sen energia saa asioita aikaan. Jopa lukion psykologiassa (vai oliko se biologiassa, Wilma?) esitellään tutkimus kahdesta rottaryhmästä ja niihin ajatuksensa keskittävistä ihmisryhmistä. Ne, joille oli uskoteltu rottien olevan toivottomia, kehityskelvottomia, saivat rottansa niihin ajatukset keskittämällä sellaisina pysymäänkin. Toinen ryhmä oli ennakkoon vakuutettu rottiensa oivallisista kyvyistä ja keskittymisestä viisastuneina ne sitten pasteerailivat tuloksia mitattaessa. Hienoa muuten, että tällaista jo koulussa pohditaan! Olisipa mukava mitata muutosta meissä ja maapallon energiakentässä sen jälkeen, kun ajan kanssa uutisoitaisiin paljon hyviä uutisia. Vaikka kuinka pieniä, kunhan saisivat aikaa lämpimän läikähdyksen sisimmässä, lisäisivät  kiitollisuutta, hymyä ja halauksia.

24.1.2021 Uuden vuoden toivotukseksi

Ystäväni Ana oli lopettanut ammattiuransa balettitanssijana Belgradissa ja muuttanut koreografiksi ja tanssinopettajaksi Kanadaan. Sovimme, että kun aika on kohdallaan, tapaamme Serbiassa ja vierailemme hänen äitinsä luona tämän viikonlopputalossa Kosmai-vuorella. Eräänä päivänä sitten koneeni laskeuduttua Belgradiin...

Lue lisää

istuin Anan ja äitinsä seuraksi tuliterään henkilöautoon. Meitä odotellessaan ja sen vuoksi nyt sitten maaseudulta kaupunkiin tultuaan äiti oli pistäytynyt autokaupassa. Olin jo Analta kuullut, että äiti eli kaikkien normien ulkopuolella ja uskoi voivansa tehdä kaiken, mitä mieleen vaan juolahti. Siksi hänellä vastoin nuoruuden tiukan taloudellisen tilanteen ennustetta nyt oli vara ostaa auto, hänellä oli kaupunkiasunto Belgradissa, vapaa-ajan talo Kosmailla, asunto Espanjassa, jossa myös häntä 25 vuotta nuorempi aviomies. Äiti oli nyt 75-vuotias ja oli leskeksi jäätyään ollut tämän miehen kanssa onnellisesti naimisissa jo parikymmentä vuotta.

Äiti ajoi maaseudun mutkaisia hoitamattomia teitä kuin Tommi Mäkinen, Ana vinkui takapenkillä. Oli vaarallista, sivutieltä saattoi joku tulla traktorillaan maissikuorman kanssa, kanoja ja possuja juoksenteli tien varsilla, äiti ei ollut ennättänyt tottua vielä uuteen autoonsa niin, että olisi hallinnut sen täysin, heikko vasen jalka ei kytkimen käyttöä ainakaan helpottanut. Kuunnellessani muistelin Anan äidistään kertomaa ja pakko oli uskoa kaikki tarinat, tällainen meno vain vahvisti äidistä syntyneen mielikuvani. "Hei, hiljennä, ajoit jo tienhaaran ohi!" Äiti vaan nauroi ja pyysi malttamaan vielä hetken.

Auto kapusi vaivatta Kosmain ylärinteille. Nousimme autosta ukkosen ja sateen jälkeiseen avaraan niittymaisemaan. Auringon valossa värit olivat uskomattoman voimakkaat, taivas violetti ja alas viettävä rinne kirkkaan vihreä, pisarat kimmelsivät  joka puolella säteiden niihin osuessa. Katselimme hiljaa, Ana helpottuneena, minä lumoutuneena, äiti innoissaan. Alarinteessä kauempana kolme miestä rakensi aitaa ja äiti huikkasi heille tervehdyksensä. Sitten hän piirsi kävelykepillään laajan kaaren ilmaan näyttääkseen meille ostamansa tontin rajat. Paikka  oli sopivasti tullut myyntiin hänen seuraavaa projektia miettiessään. "Ensi keväänä tässä on hedelmätarha istutettuna!"

Ana putosi istualleen niille sijoilleen. Äiti kääntyi katsomaan meitä ja sanoi: "You see, dear girls, at this age one has to have a fresh start now and then!" (Katsokaas, rakkaat tytöt, tässä iässä ihmisellä pitää olla uusi alku aina silloin tällöin!)

Niinpä. Sanotaan, että muutos on välttämätön, jotta kehitystä tapahtuisi. Monissa meistä vasta kriisi tai onnettomuus on saanut aikaan ajattelun ja näkökulman muutoksen. Anan äiti ei ole kriisin muodossa tullutta herättelyä tarvinnut, hän kun on aina uskonut olevansa elämänsä ohjaksissa. Uskonut eikä torpannut tulevaa alkamalla epäröidä. Ei haluamalla vaan rakentamalla selkeän mielikuvan haluamastaan. Jos haluan keltaisen auton ja keskitän ajatukseni noin, haluni keltaiseen autoon vahvistuu, mutta itse autoa ei vain kuulu eikä näy. "Kyllähän minä ajaisin keltaisella autolla, mutta..." ja sama tulos; vain epävarmuus ja mutta-suhteeni vahvistuvat. Alkuperäiskansojen kuten uusimpien tutkimustenkin mukaan on uskottava, että minulla jo on keltainen autoni, lastattava mielikuvissa laukut sen takakonttiin, haistettava sen uusien istuinten tuoksu, kuultava lempikappaleeni sen kaiuttimista, koettava ihan konkreettisena tunteena sen tuoma kulkemisen vapaus. Tässä ja nyt, kiitollisuus - siinä luomisen avaimet. Sietääpä siis vahtia ajatuksiani, varoa pelkkää haluamista, haaveideni jarruttamista.

Kuuntelin Matias de Stefanoa: mitä matalammin värähtelemme eli vaalimme kaunan, epäuskon, kateellisuuden, vihan, katkeruuden yms. tunteita, sen pitempään viipyy tavoitteemme toteutuminen. Jos taas värähtelemme kiitollisuuden, myötätunnon, innostuneisuuden, rauhallisuuden, empatian yms. tunteiden taajuudella, tavoittelemamme toteutuu nopeammin. Näinkin siis vaikutamme omaan "kohtaloomme". Sietääpä siis miettiä, millaista värähtelyä elämäni muotoilijana lähetän.

29.12.2020 Sain ohjausta vuorovaikutuksen ymmärtämiseen

Viime toukokuussa lopetin tuttavan jatkuvan ja samana toistuvan negatiivissävytteisen puheen kuuntelun, kun olin mielestäni kaikkeni antanut valoisampien näkökulmien avaamiseksi. Tarkastelin päätöstäni kauan ennen kuin sen toteutin. Kerroin ja perustelin ratkaisuni: koin itseni ja auttamismahdollisuuteni hyödyttömäksi tuttavan pitäytyessä ehdottomuudessaan. Hyödytön kuuntelu ja keskustelu ahdistivat, veivät minulta paljon energiaa. Toiseksi tunsin kuuntelemalla vain vahvistavani tuttavan negatiivista suhtautumista. Hän ei ratkaisuani ymmärtänyt, en ollut hyödytön, hän oli tarvinnut ja arvostanut minua kuuntelijanaan. Sisimmässäni tiesin tekemäni ratkaisun oikeaksi oman voimia vaativan elämäntilanteeni kantilta ja perusteluni vilpittömiksi. Silti tunsin surua ja syyllisyyttä.

Lue lisää

Olen säilyttänyt kautta vuosien eräältä ystävältä saamani sitaatin Tove Janssonin tekstistä. "Kukaan ei ollut levoton, ja se oli hyvä juttu. He olivat päättäneet, etteivät koskaan olisi levottomia toistensa takia; siten he antoivat toisilleen hyvän omantunnon ja niin paljon vapautta kuin mahdollista. (Näkymätön lapsi)" Miten hienosti Tove kuvasi turhasta huolesta, syyllistämisestä ja vaatimuksista vapaata ihmissuhdetta! Pois siis turha murehtiminen ja syyllisyys, tähän oli luottaminen, tällaista aidon ja ehdottoman vastavuoroisuuden tuli olla. Iso vapautumisen huokaus, sanaton kiitos ystävälle. Ei varmaan ollut sattumaa, että tuo kirje sitaatteineen löytyi juuri nyt, kun ratkaisuani mietin. Vaikka minulla oli helpottunut olo, silti en saanut asiaa mielestäni. Olinko sittenkään tehnyt oikein? Olisiko pitänyt vaan jaksaa olla käytettävissä? Itsestäni huolehtimisen panin kerrankin etusijalle ja päätin olla syyllistymättä siitä.

Kirjojen kautta tulee hyvin usein ohjaus ja vahvistus, kuin rohkaiseva halaus. Niin nytkin. Joulun aikaan luin uudelleen Neal Donald Walschin teoksia. Eräässä niistä hän keskusteli Jumalan kanssa mm. syyllisyydestä. Jumala sanoi, että syyllisyys on yksi ihmisen pahimmista vihollisista. Syyllisyyden tunne ei auta huomaamaan, että on mahdollisesti tehnyt väärin, sen tekee tietoisuus, tapahtuneen tietoinen tarkastelu. Syyllisyys estää ihmistä rakastamasta itseään ja sen seurauksena hän ei kykene rakastamaan muitakaan. Syyllisyys ei auta kasvamaan ja kehittymään vaan pitää ihmisen erossa siitä, mitä hän parhaimmillaan omana itsenään on. "Guilt is the feeling that keeps you stuck in who you are not." (Niel Donald Walsch: Conversations with God, Book 3. Sivu 5.)

Sain vahvistusta myös Niina-Matilda Kuusiston kautta. Hänen mukaansa - kuten jo olen kvanttifysiikasta oppinut - todellisuus ympärillämme koostuu sanojen mukaan järjestäytyneestä ja edelleen järjestäytyvästä energiasta. Rakkaudesta kumpuavat sanat ovat todellisuuttamme rakentavia, negatiivinen sanoitus sitä rikkovaa. Niina lisää vielä negatiiviseen sanoitukseen liittyen: "Se, että toisella on tarve sanoa, ei velvoita meitä kuuntelemaan."  (Niina-Matilda Kuusisto: Kalenterikirja 2021. Vesipeili.fi. Sivut 8-9. )

Metkaa tässä ohjauksessa on kokemani oivallus, ettei tässä nyt olla yksin minun ratkaisuani allekirjoittamassa vaan opetetaankin isompia asioita. Kummallakin meistä, niin minulla kuin tuttavallani, on oma todellisuutemme. Se on muodostunut omista kokemuksista, kertyneestä tiedosta, uskomuksista, ympäristöstä, kulttuurista ja se muuttuu ja uudistuu kokemusten, tiedon ja ymmärryksen karttuessa. Se ei ole keskinäiseen paremmuusjärjestykseen asettuva vaan omaa kasvuamme tukeva, kussakin vaiheessa riittävän turvallinen ja tarpeeksi haastava. Kumpikin meistä kokee asiat omasta todellisuudestaan käsin. Sanat, jotka toinen lähettää todellisuudestaan käsin vilpittömiksi ja rehellisiksi kokien, voi vastaanottajan todellisuudesta katsoen ollakin Niinan nimeämä negatiivinen sanoitus. Kummallakin meistä on oikeus omaan tulkintaamme eikä kummankaan tulkinta ole oikea tai väärä. Sen vaan asiaa pohdittuaan kokee omaa todellisuuttaan vahvistavaksi, sitä rikkovaksi tai joskus jopa sitä korjaamaan herättelyksi. Tämän ymmärtäen emme koskaan ole kilpasilla, emme napit vastakkain, emme eriarvoisia, emme ehtoja asettavia. Emme myöskään kanna turhaa huolta tai ole levottomia toisistamme vaan iloitsemme saamastamme ja antamastamme vapaudesta. Kiitos oppimistilanteesta!

13.12.2020 Harmittaa luonnonlain luisuminen huuhaaksi

VETOVOIMAN LAKI (law of attraction) toimii vain oikein ymmärrettynä. Siksi harmittaa siitä puhumisen pinnallisuus, jolla fakta on muutettu fiktioksi, saatu siitä ihan huuhaata. Jos olet valmis, selitän sinulle asian oikean lainalaisuuden ja sen käytön tieteen valossa siten, että pystyt sen ymmärtämään. Ymmärrys auttaa tiedon muuttumista työkaluksi, jonka käytön voi harjoituksella oppia. Siihen ohjaan myös. Mutta sinun on todella haluttava tätä. Ymmärrettävä myös, että tämä ei ole taikakalu lottovoiton saamiseen vaan tavoitteena on ajatusenergian avulla oman elämän ohjaksiin ja muokkaamiseen asettuminen. Jos tunnet näin, ota yhteyttä.

10.12.2020 Keksijä kuin Pelle Peloton

Kohta kymmenen vuotta minua mökkitalkkarina autellut Antti on taas vauhdissa. Luomutuotanto, kierrätys, vihreät arvot ovat hänelle tärkeitä. Toimintaan kuuluu myös ruokahävikin vähentäminen, ideoita on monenlaisia. Tänään hän pistäytyi mukanaan kuivattua porkkanaa ja tarina sen synnystä. (Huomiseksi on luvassa itse kasvattamaansa kriikunoita, teen niistä hilloa, joka on kuin mummon kellarista!)

Kokeilin porkkanalastuja jo keittoon, hyvää ja vaivatonta moneen muuhunkin lähtöön. Jopa niin, että laitan tähän linkin niiden syntytarinaan. Sivulla voi tehdä tilauksen, mutta myös ilmottautua prosessin kehittelyyn. Antin periaate on laittaa hyvä kiertämään, hän ei keksintöjään pihtaile vaan hakee väyliä ja kavereita niiden kehittämiseen ja levittämiseen.  Todella kunnioitettavaa.

8.12.2020 Totta vai tarua?

Katsoin Kuutamolla -ohjelmaa. Janne Katajan vieraat esittivät kukin vuorollaan kolme väitettä, joista kaksi totta ja yksi ei. Väitteet olivat melko hurjia ja eri puolilla maailmaa koettuja juttuja, joita oli toisten sitten vaikea uskoa todeksi.

Aikani kuluksi aloin miettiä, millaisia väitteitä minä esittäisin, jos siihen joutuisin. Hmm... Vietin mielenkiintoisen illan Istanbulissa Piirpaukkeen Sakari Kukon ja Nobel-kirjailja Jashar Kemalin kanssa. Kiipesin Etelä-Amerikassa 4750 m korkealle vuorelle. Poliisi haki minut alas Capitoliumin portailta Washingtonissa, kun menin kuvaamaan paperipussit päässä riehuvia mielenosoittajia liian läheltä. Konttasin Montereyn pikkukaupungissa Perussa muurin taakse turvaan keskellä sissijärjestö Loistavan polun kranaatti- ja konekivääritulitusta. Jordanialaisessa pikkukylässä oli vuokrattavana vain kameleita, mutta Laila -nimen kuultuaan sheikki luovutti jeeppinsä ja poikansa avukseni, kun halusin mennä kuvaamaan Wadi Ramin erämaan kalliopiirroksia. Maanjäristyksessä Nazcan tasangolla kuuntelin haltioituneena kumeaa syvältä kumpuavaa maan laulua. Kuutamossa singaporelaisen puiston pensaslabyrintissä leikin piilosta malesialaisen multimiljonäärin kanssa. Ok, onhan näitä, mutta mitäs keksisin sitten sellaista, mikä ei ole totta?

**17.11.2020 Rintakoru sukukuvissa

Eilisessä puhelintapaamisessa keskustelukumppani arveli isoisoäidiltä isoäidille periytyneen rintakorun kadonneen evakkotaipaleella tai joutuneen hukkaan muulla tavoin. Sitä kun ei enää sota-ajan jälkeen otetuissa valokuvissa näkynyt, vaikka oli aina sitä ennen juhlapukuun kiinnitetty. "Kuulin" isoäidin napakasti korjaavan moisen epäilyn: hän oli luovuttanut korun keräykseen, jolla saadut varat käytettiin sotavarusteiden ja ilmapuolustuksen kustannuksiin.

**11.11.2020 Non-lokaalisuutta?

Kvanttifysiikka on todentanut, että toistensa kanssa tekemisissä olleet hiukkaset kokevat ja tunnistavat toisilleen tapahtuvat asiat, vaikka ne olisi tutkimuksessa kuljetettu pitkien matkojen päähän toisistaan. Non-lokaalisuus, lomittuminen. "Lomittumisella tarkoitetaan lyhyesti selittäen sitä, että paikallisesti erillään olevien olioiden (klassisesti: aalto tai hiukkanen) ominaisuuksien välillä on korrelaatio, jota ei klassisen fysiikan keinoin pystytä selittämään. Vaikka lomittuminen onkin ihmisen arkisen havaintomaailman käsitteistöllä täysin käsittämätön ilmiö, niin se on kokeellisesti kiistatta todistettu luonnon ominaisuus.", toteaa Jouni Kontiala gradussaan Kvanttifysiikaalinen lomittuminen ja energian absorptio fotosynteesissä: lukiofysiikan näkökulma, 2017. (Jos haluat tutkia non-lokaalisuutta tarkemmin, katsopa youtubesta esim. Gregg Bradenin esityksiä.)

Muutama oma kokemukseni tuntuu asettuvan tähän selitykseen.

Lue lisää

Ensimmäinen tapahtui eräänä juhannusaattona. Mökillä oli keskikesän illasta nauttimassa poikani perhe sekä äitini ja yksi sisaruksistani. Puolen yön taitteessa pojan perhe kiipesi yläkertaan yöpuulle ja minä läksin kyyditsemään äitiä ja siskoa vanhempieni mökille puolen tunnin ajomatkan päähän. Sieltä aamuyön tunteina takaisin ajellessa ihastelin kesäyön vaaramaisemaa kaikessa rauhassa kunnes aivan suunnaton ahdistus kouraisi vatsaani niin että oli pakko pysähtyä tien laitaan henkeä vetämään. Tunsin, että nyt ei ollut jossakin / jollakin asiat kohdallaan. Mietin, pitäisikö ajaa takaisin tarkistamaan äidin vointi vai kiireen vilkkaa palata omalle mökille tarkistamaan, että siellä oli kaikki hyvin. Sitten ajattelin, että jos äidillä jokin hätä, siskoni olisi toki soittanut minut takaisin, heillä kun ei ollut autoa käytettävissään. Jos taas poikani perheellä olisi ongelma, hänellä oli auto ja mahdollisuus ajaa sairaalaan apua saamaan. Minulla siis oli selkeä tunne, että läheisestä kysymys ja että lääkärin apua tarvittiin. Ei kuulunut siskon soittoa ja mökille palattuani siellä oli täysi hiljaisuus. Ensimmäisenä arkipäivänä sain soiton lääkäriltä Espoosta. Poikani isä oli ollut juuri kokemani aikaan liikenneonnettomuudessa eikä poikaani, hänen lähiomaisekseen merkittyä, oltu saatu tavoitettua. Eipä, sillä pojan puhelin oli kiinni, hän halusi juhannuslomallaan töistä rauhan.

Toisen kerran koin saman ahdistavan tunteen vatsassani tammikuun alun aurinkoisena pakkaspäivänä, kun olin ajamassa toimistoltani yliopistolle erään laitoksen kahvihuoneeseen täytekakkua viedäkseni. Olin vuoden lopussa sanoutunut irti yliopiston palkkalistoilta vähin äänin ja nyt sitten kiertelin viemässä kakkuja työkavereille yhteisistä vuosistä kiittäen. Oli pakko pysähtyä, ahdistus kuristi vatsaa. Nousin autosta kummallista tunnetta kuunnellen. Tiesin jotenkin varmasti, että Kanadassa ystävälläni ei ollut nyt kaikki hyvin. Nousin autoon, ajoin kakku takapenkillä takaisin toimistolle ja saman tien laitoin sähköpostin Kanadaan. Vastaus tuli automaattisena: ystäväni oli juuri jäänyt sairaslomalle ja hänen tehtävistään huolehti kolleega. Sitä lukiessa näyttöön ilmaantui toinen viesti, nyt ystävä otti itse yhteyttä nähtyään kyselyni "are you ok?". Tämä hieman boheemi professori oli täräyttänyt nurin Harley Davidsonillaan ja loukannut selkänsä melko pahasti. Sanoi olleensa aikeissa juuri soittaa minulle ja kertoa tapahtuneesta itse etten huolestuisi virallisesta viestistä.

Mökki Joensuun pohjoispuolella - Espoo. Joensuu Suomessa - St. Catherins Kanadassa. Yhteys, non-lokaalisuus, lomittuminen myös meillä ihmisisillä osana luontoa?

**7.10.2020 Ystävän isän ilmaantuminen

Pitkästä aikaa ja koko ajan eristyksissä olleina päätimme ystävän kanssa viimein viettää iltapäivää luonani. Aamulla herätessäni aistin miehen, joka näytti olevan lumitöissä. Oli mielettömän tarkka penkkojen muotoilussa, olivat kuin kakkulapiolla viimeistellyt. Jokin oli kuitenkin mennyt vikaan. Mies oli ...

Lue lisää

kyykyllään jonkin lumitöissä käytettävän koneen kanssa. Siis ei lumikolan eikä lingon, isompi oli, mutta ei traktori kuitenkaan (en hallitse tekniikkaa, en tunnista automerkkejä...) Kun korjaustoimenpide ei ottanut onnistuakseen, mies ponkaisi hermonsa menettäneenä pystyyn ja heitti jakoavaimen kädestään (sen sentään tunnen). Ihmettelin ilmestystä, kuin tyhjästä mieleeni tullutta näkyä.

Aamiaisen syötyäni menin vessaan. Kerron nyt rohkeasti tämän ihan kaikkineen, sillä tapahtunut osoitti minulle, ettei mies ollut omaa mielikuvitustani, ei sellainen olisi onnistunut minua niin totaalisti hätkäyttämään. Otin puhelimen istunnolle mukaan ja aloin lukea uutisia netistä. Siinä olin keskittyneenä Trumpin koronajuttuun, kun yhtäkkiä tuo aamullinen mies ilmaantui vessaan. Oikeammin niin voimakas mielikuva hänestä, että koin melkein elävänä edessäni. Hämmennyin, hätäännyin ja sanoin: "Hitsit, et voi tulla tänne, täällä haisee!" Mies ei välittänyt mokomasta, hujautti oikealla kädellään ilmaan ja totesi:"Yks lysti, ei meinaa mitään, kunhan nyt vaan kerrot S:lle minusta." S = luokseni iltapäivällä tulossa ollut ystävä. Mies katosi saman tien ja huokaisin helpotuksesta, sillä koin tilanteen niin nolona. Hetken nauratti tämä noin konkreettiseksi edennyt vuorovaikutus näkymättömien kanssa ja mietin, että pitäisi vissiin sopia jonkunlaiset rajat ilmaantumisille, ettei nyt ihan hulluksi homma mene. Mutta itsepähän tämä hajuun tunkeutui...

Unohdin päivän askareissa touhutessani koko miehen. Istuimme ystävän saavuttua tutkimassa hänen koristaan purkamiaan luovuutensa näytteitä. Kesken kaiken mies ilmaantui muistuttamaan, että kertoisin hänestä. Tuli niin yhtäkkiä ja ensimmäisenä tietenkin muistin tuon vessakohtaamisen. Kädet nousivat kasvoille ja sopersin: "Apua... en minä voi!" No, siinä olin jo paljastanut aistivani jotain ohi käsillä olevan hetken, joten kerroin sitten. Sanoin, että tuo vessaan ilmestymisen aiheuttama hämminki oli minulle itselleni selvä merkki siitä, että en kuvitellut asiaa.

Ystävä tunnisti edesmenneen isänsä. Niin tyypillistä tälle tuo hermojen menettäminen ja kädellä huitaisut. Myös se, että kun piti asia toimittaa, ei vessaan tulo eikä haju olleet esteinä yhtään mitään. Oli ollut juuri tuollainen kiihkeä hermonsa menettäjä, ei kiivas, siis positiivisella tavalla hermostuja, vain itselleen ja tekemiselleen suivaantuva, ei koskaan kohdistanut purkaustaan toiselle ihmiselle. Ystävä ymmärsi myös, mitä isä juuri nyt tyttärensä tässä elämäntilanteessa halusi täydellisillä lumipenkoilla ja itseltään vaatimallaan viimeistellyllä työllä tälle sanoa.

**29.9.2020 Tietoa esineen kautta

Katselin youtubesta jaksoja ohjelmasarjasta "Sensing murder". Siinä australialaiset rikospoliisit turvautuivat ihmisiin, jotka kykenivät "näkemään" rikoksen ja...

Lue lisää

sen tekijän, tekopaikan ja seuraukset. Kutakin tehtävää varten käytiin läpi sata näkijäehdokasta, joista kaksi valittiin sopivimpina tehtävää ratkomaan. Suljetussa kirjekuoressa annettiin näkijälle esim. uhrin korvakoru, kuva hänestä, syntymäaika lapulle kirjoitettuna tai muuta uhriin henkilökohtaisesti liittyvää. Tästä sitten näkijät aloittivat ja etenivät ilman minkäänlaista apua jopa metrilleen murhapaikalle, tietämättä etukäteen edes tapahtuman paikkakuntaa suurella mantereella. Eräs näkijä sanoi, ettei vainaja ole siirtynyt minnekään, ei ole olemassa ns. toista puolta, kaikki on tässä ja nyt, mutta vain värähtelee eri taajuuksilla. Minulle tuttu tulkinta.

Muistin muutakin tuttua asiassa, en vain ole koskaan tullut ajatelleeksi kokemuksiani yllä mainitun tapaisina eli esineestä jotain tietämisenä. Pari esimerkkiä tuli mieleeni. Kerran vein ystävää kansanparantajalle Kuopioon, kun ei tuntunut mikään koululääketieteen temppu kipuihin auttavan. Yritin muistella parantajamiehen nimeä, joskus lienen sen jopa kirjoittanut muistiin, mutta ei tule mieleen. Olisiko ollut Matti Blomqvist vai sotkenko Oulussa vaikuttaneeseen kaveriin? Niin tai näin, mentyämme vastaanotolle tämä mies panikin ystäväni odottamaan ja kutsui minut huoneeseensa. Lateli minusta asioita, jotka pitivät kutinsa, mutta kun näkijäksi nimitti, tuntui oudolta. Tuohon aikaan en osannut edes kuvitella itselläni sellaista taipumusta olevan. Sanoi, ettei ala inttämään ja käski panna silmät kiinni ja ojentaa käteni. Niin tein ja hän painoi jotakin kämmeneeni ja käski silmät edelleen kiinni pitäen kertoa kädessä olevasta esineestä. Tuohon aikaan käytin kaiken vapaa-aikani historian oppikirjasarjaa kirjoittaen, joten arvelin egyptiläisten siksi tunkevan ajatuksiini. Sanoinkin, etten näköjään pääse työstäni eroon, sillä näen vain pyramidin ja sen yläpuolella tekstin Ekhnaton. Kun sain luvan katsoa esinettä, näin pyöreän metallilaatan, jonka keskellä oli pyramidi ja sen yläpuolella kreikkalaisin kirjaimin kaaren muotoon kirjoitettu sana Ekhnaton.

Toinen muistamani vastaava kokemus on työmatkaltani Kanadasta. Ojibway -heimon intiaanivanhin antoi pitämänsä seremonian päätteeksi minulle sulan ja pyysi kertomaan sen jo edesmenneestä omistajasta. Vanhin oli nähnyt tämän seisovan olkani takana koko seremonian ajan. Otin sulan käteeni, suljin silmäni, mutta tuntui, että Toronton pohjoispuolelle vanhimman luo suuntautuneen ajomatkan koettelemukset vain tulvivat mieleen. Oli nät ollut varsinainen lumimyrsky, rekat jopa pudonneet skywayltä ja tuuli painanut ystäväni autoa, jolla olimme liikenteessä. Sanoin, etten näe muuta kuin etukumarassa aavassa maisemassa vastatuuleen taivaltavan intiaaninaisen. Vanhin kertoi, että sulan oli omistanut Ojibway -heimoon kuuluva opettaja, joka erotettiin virastaan. Hän kun opetti lapsille heidän heimonsa tapoja ja historiaa vaikka hallitus oli sen tuohon aikaan kieltänyt. Työkseen nainen sittemmin jakoi postia preerialla kulkien niin tuulessa kuin tuiskussakin.

Panipa taas pohtimaan.

**20.9.2020 Vahvistuksia

On niin vaikea usein uskoa sitä, mitä mieleen tulee, vaikka kuinka tuntee sen tulevan jostain muualta kuin omasta ajatusmaailmasta. Lienen sanonut niin jo monet kerrat tälläkin sivulla. Voin niin samaistua ystävään, joka tapaa sanoa "en minä mitään näe, kuvittelen vaan" ja sitten kuitenkin joutuu nielemään sen, ettei kuvitellutkaan vaan ehkäpä sittenkin "näki".

Joku päivä sitten...

Lue lisää

lojuin sängylläni laiskasti selaten Elisan kanavia, josko löytyisi ajanvietteeksi joku saneeraus- tai sisustusohjelma jostain päin maailmaa. Kirkkaana lävisti ajatusmaailmani aivan toiseen aiheeseen liittyvä ajatus: "Kriittinen massa on saavutettu." Tuollainen tiedote, jonka saman tien koin vastaukseksi moneen kertaan vuosien kuluessa  pohtimaani kysymykseen siitä, milloin olisi riittävä määrä henkisiä ihmisiä muuttamaan maapallon ja ihmiskunnan negatiivista suuntaa. Havahduin ja tietenkin taas epäilin, kuinka se nyt olisi saavutettu jo ja jos olisikin, kuinka minä siitä nyt tällä tavalla tiedon saisin. Pyysin vahvistusta asialle, kuten tapani on. Pyysin nolona taas myös ymmärrystä ainaiselle epäuskolleni intuitioni suhteen, siihen on vain niin vaikea noin vain luottaa.

Usein vahvistus tulee kahta eri kautta. Toissapäivänä eräs ystävä kertoi olleensa tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka kokivat tällä henkisen kehityksen evoluutiopolulla kriittisen massan olevan kohta saavutettu. Kas kettusta, eka vahvistus... vai? Eilen tuli toinen ystävä Imatralta, istuimme iltaa keskustellen. Kerroin, kuinka olen kokenut tärkeänä niin työssäni kuin muutenkin saattaa ihmisiä tietoiseksi omasta tietoisuudestaan. Koen sen avaimeksi henkisyyden heräämiseen ja sitä haluan olla tukemassa, jotta tarpeellinen määrä henkisyyttä saavutettaisiin maapallomme ja ihmiskunnan kehityssuunnan muuttamiseen elämää pohtivaksi ja kunnioittavaksi.

Minulla oli siinä läppäri polvillani, istuin sohvalla ja ystävä laiskanlinnassa niin ettei hän siitä nähnyt näyttöruutua. Hän kysyi, minkä värinen tiedosto minulle oli auki, sillä hän sanoi näkevänsä oikean käteni ihmeellisesti hehkuvan violetin värisenä. Heijastuiko se läppäristä? Käänsin näytön häneen päin, jotta uskoisi avoinna olevan valkoisen asiakirjasivun mustine teksteineen. Hän oli aivan ihmeissään näkemästään ja sanoi kokeneensa saman ihmetyksen tunteen ajaessaan Joensuuhun, kun matkalla oli nähnyt peräti kolme haukkaa. Tavallisesiti niitä ei ole näkynyt.

Kun minulla siinä oli nettiyhteys polvillani sain ajatuksen saman tien katsoa googlesta selitystä värille ja haukalle, joita ystävä niin ihmetteli. Violetti aura: "Violetti aura viittaa henkisyyteen ja syvään ymmärrykseen. Se voi myös vihjata näkijän kyvyistä ja pitkälle kehittyneestä intuitiosta." Haukka voimaeläimenä: "Se on tuonpuoleisen viestintuoja." Just just... toinenko vahvistus?

PS. Tieteelinen kirjoittaja Lynne McTaggart paitsi kuvaa tutkimuksia kriittisen massan vaikutuksista nyös itse järjestää kokeita aiheesta. Niiden mukaan on mahdollista mm. vähentää rikollisuutta tietyllä alueella siten, että yksi prosentti (1 %) alueen asukkaista keskittyy siihen tietoisella ajatuksella. Samaan tulokseen on päästy pienemmällä joukolla, jos se on koolla samassa paikassa. Tällöin kriittinen massa saavutetaan, kun koolla on neliöjuuri yhdestä prosentista. Vuonna 2008 tuo tarkoitti 8000 ihmistä koko maapallon silloisesta väestöstä.

21.9. PSS. Ja jatkoa seurasi kuin vahvistuksena tuohon PS -kirjoitukseen. Lynne McTaggartilta tuli sähköposti ja pyyntö ilmoittautua illalla järjestettävään ns. intention experiment -tapahtumaan eli tietoiseen keskittymiseen annettuun aiheeseen. Yhtä aikaa on-line-ohjauksessa n. 500 ihmistä sai ohjeet ja keskitti tietoisuutensa 10 minuutin ajan samaan kohteeseen. Tutkimukseen tarvittavat laitteet sitten rekisteröivät mahdollisen vaikutuksen ja saamme tiedon tuloksista, kun ne on analysoitu.

16.9.2020 Jäitä hattuun!

Suurin osa meistä varmaan seuraa valtavirtamedian eli yleisimpien uutisoijien juttuja. Jotta juttua nykysin luetaan, sen täytyy olla pysäyttävä. Ilmat pihalle meistä saadaan helpoimmin paukauttamalla otsikoihin globaali ilmastonmuutos = hallitsematon lämpeneminen tai kauhea koronapandemia. Kannattaa kuitenkin tutkia hieman laajemmin niin välttyy turhalta paniikilta. Seurantaa, tilastoja, niiden oikeaa tulkintaa mieluummin kuin kaiken purematta nieleminen tai pään pukkaaminen pensaaseen. Mielenkiintoinen on Myytinkertojien julkaisu elokuulta. Katso ja pureskele, niele sitten, jos siltä tuntuu.

12.9.2020 Lady Laila Mäkinen of Chaol Ghleann

Hoksasit varmaan, että joku juttu tuossa arvonimen takana täytyy olla, sillä eihän brittiläistä aatelisarvoa noin vain saada (ks. 8.9.).

Olen muiden outouksieni lisäksi viehättynyt brittikulttuurista, mutta vain siitä aristokraattisesta osasta. Skotlannissa

Lue lisää

ajellessani vierailin kaikissa mahdollisissa linnoissa, olipa se asuttu tai raunioina. Kuuntelen melkeinpä impaten puhtaasti lausuttua englanninkieltä, viimeksi Patricia Routledgen monologia "A woman with no importance". Englantilainen lordi on unelmieni mies, heikkona hetkenä saatan olla hieman kallellaan jopa prinssi Charlesin suuntaan. Mielelläni viettäisin talvipäivää kauniin kartanon kirjastohuoneen leveän ikkunalaudan tyynyihin nojaten valtavan avotakan hehkuttaessa lämpöään ja huurteisen mutta lumettoman puutarhan auetessa ikkunaruutujen takana.

Kaiken tämän tietäen laittoi poikani minulle vinkin Dunans Castlen restaurointityöstä ja mahdollisuudesta tukea sitä. Projekti the Scottish Laird Scheme on kekseliäästi toteutettu: ostamalla pienen (= yksi neliöjalka eli 30x30 cm) palan linnan mailta saa oikeuden käyttää arvonimeä Lady / Laird (=Lord) of Chaol Ghleann sekä linnan omaa tartania (skottiruudullinen kangas) nimeltä Dunans Rising. Voin näin tukea restaurointia ja samalla tuntea olevani osa tätä kulttuuria. Mukava tunne historiaa ja brittiperinnettä rakastavalle. 

"Your new title supports the restoration and refurbishment of Dunans Castle, Dunans Bridge and its grounds."

8.9.2020 "Juhlaa ei tule, jos et sitä itse järjestä."

Näin sanoi Elma-täti aikoinaan. Siispä arjen usvautuessa harmaaksi ja tavanomaiseksi on ideoitava ilo itselleen. Ystäväni Virpi ajattelee samoin, joten yhdessä olemme onnistuneet monet kerrat keksimään ratkaisuja. Minuun iski harmaus, Virpillä oli pelkkää työtä. Kumpikin

Lue lisää

olemme suunnitelleet ja toteuttaneet kotimme vanhasta, minä 50-luvun talon ylimpään kerrokseen, hän sukunsa vanhaan navettaan kahteen kerrokseen. Paljon tilaa, ei väliseiniä, kunkin tilan tarkoituksen erottaa sadoissa neliöissä huonekaluryhmästä. Oleskelutiloja on monta, samoin työpisteitä vanhoine kirjoituspöytineen ja klaffilipastoineen, makuuhuoneita pylvässänkyineen ja jenkkipatjoineen.

Pidän suunnattomasti tuosta navetasta. Siellä voin valita, missä ajatukseni lepuutan, etsin tai toteutan. Harmi vaan, että pitkät usein 12-tuntiset työpäivät vievät Virpiltä itseltään mahdollisuuden nauttia kodistaan samalla tavalla. Mutta viime viikoksi me keksimme ratkaisun, joka helpottaisi molempien arkea. Menin navetalle lomittajaksi, viettämään  Virpin kotielämää, kun hän ei itse kerennyt sitä tehdä. Äitini on opettanut, että työ, jonka teet toiselle, on tehtävä vielä paremmin kuin itselle. Niinpä paneuduin Virpin kotielämään perusteellisesti. Lojuin Hugo-kissan seurana kaikilla sohvilla vuoron perään, kuuntelin talon tunnelmaan sopivaa 50-luvun musiikkia, pääasiassa bluesia mutta sopivasti kantria Virpin rakkaan pick-up Chevyn kunniaksi ja tyhjensin autotallia sen tulla huollosta, osallistuin mielenkiintoiseen webinaariin, selasin sisustuslehtiä, etsin pylvässängyn kahta kadonnutta koristeruuvia, lueskelin, kävin ystävän luona kahvilla, istuin toisen kanssa tiipiinsä nuotiolla, keräsin krassinsiemenet ensi kesää varten, mietin köynnöshortensian reittiä kuistin pylväissä, kävin kiireettä ruokakaupassa ja haudutin kyljyksiä, tein uunijuureksia, paistoin kalaa, kokkasin kaikkea mistä Virpi piti. Joka päivä Virpin kotiin tullessa näki, miten mukavaa hänellä oli siellä ollut ja minä puolestani olin hänen elämää viettäessäni latautunut uusilla ajatuksilla omaan kotiin vietäväksi.

Eilen sitten ajattelin Virpin saaneen jo nauttia kodistaan ja pakkasin autoni. Saan kuulemma työtodistuksen ja kunnon suositukset kotielämän lomittajana, niin hyvin oli homma hoidettu. Ei ollut hullumpaa tulla omaan eloonsa uusin ajatuksin ja ystävää auttaneena. Kotona minua odotti yllätys, jonka olin ilokseni järjestänyt mutta jo unohtanut. Olin nimittäin alkukesastä ostanut pienen palan maata skotlantilaisen linnan mailta. Toimenpiteen myötä sain oikeuden käyttää arvonimeä Lady Laila Mäkinen of Chaol Ghleann. Eilen saapui asian vahvistava dokumentti sekä kutsu seuraamaan linnan restaurointia. Arkiostoksilla S-marketin hyllyjen välissä eloa tunnustellessa se tuntui taas juhlalta. Hymyilin itsekseni, hykertelin aatelisuuttani.Tai oikeammin koko tätä kekseliäisyyttä arjen voittamiseksi. Ja sitä, että Virpillä on nyt lomittajana tasoisensa Lady.

**16.8. 2020 Kosketuksessa - minkä kanssa?

Heräsin juomaan vettä, kello on 3.23 aamuyöllä. Olen vieläkin kokemani lumoissa. Tämänkö sain aikaan ajatukselleni, pyynnölläni?

Lue lisää

Rakastan elokuun pimeitä lämpimiä iltoja, sytyttelen mökin pihan lyhtyjä, katselen tähtiä, kaipaan kaikkeutta. Kuistin kynttilälyhtyjen valossa nautiskellen kahvi, mustikkapiirakkaa ja vaniljakastiketta eilen illalla, elämä täydellistä. Olin täynnä kaikessa lepäävää henkeä, kosketuksissa johonkin itseäni paljon suurempaan. Mietin, mitä kaikkea tähän maailmankaikkeuteen mahtuu. Pyysin saada nähdä, toivotin tervetulleeksi, mutta sellaisessa hahmossa, jonka käsitän ja koen turvalliseksi antaa tulla lähelle.

Kahvin juotuani kävelin rantaan, nojasin pation kaiteeseen, oli ihanan hiljaista. Naapurimökit kaikki pimeinä, vain kaukana vastarannalla erottuivat siellä olevan mökin pihavalot. Suoraan sen yläpuolella oli korkealla taivaalla rykelmä liikkumattomia kirkkaita pyöreitä valoja. Niin kirkkaita, että ne heijastuivat veteen oman rantani tuntumassa. Yritin katsoa, oliko kyseessä yksi iso kokonaisuus, jokin laite, jossa pienempiä valoja, yksi niistä hieman muita isompi ja kirkkaampi, vai olivatko nuo valot erillisiä ja ryhmämuodostelmassa. Eihän minun rilleilläni tuota selville saanut, joten zuumasin mukana olevan puhelimen kameralla, näpsäytin kuvankin. Ei apua tästä, joten läksin hakemaan sisältä kiikareita. Olipa mikä oli, kehotin pysymään paikallaan sen aikaa, halusin nähdä tarkemmin. Kun tulin takaisin, valoryhmä oli edelleen samalla korkeudella, liikkumattomana, äänettömänä, mutta siirtynyt hieman vastarannan mökin oikealle puolelle. Muodostelma antoi minun kiikaroida itseään tovin, valoryhmänä se kiikarin linssienkin läpi erottui, ei kuitenkaan selvinnyt enempää. Sitten se lähti äänettömästi yläviistoon oikealle ja katosi melkein saman tien näkyvistä. Jäi tunne, että kohtaaminen oli vuorovaikutteinen, vaikkei mitään konkreettista kontaktia tapahtunut eikä tässä ajatuksessa siten ole järkeä sinänsä. Vahva tunne kuitenkin, että kosketuksessa jonkin kanssa olin. Siispä kiitin käynnistä, mitäpä muutakaan.

Ei nukuta, kertaan tätä mielessäni ja katselen rakeista kuvaa, jossa kirkkaat valot taivaalla näkyvät yhdeksi valoläikäksi sulautuneina ja rantaveteen heijastuneina. Puolivälissä näitä erottuu hieman vastarannan tummuus ja mökin pihapiirin valot, nekin yhtenä valoläikkänä. Valomuodostelma taivaalla oli tuon epätarkan ja rakeisen kuvankin mukaan todella kirkas.

7.8.2020 Hei, haloo!!!

Tässäpä istun mökin pihalla pihapuiden ja kaikkien kasvien yhteyttämistuloksena syntynyttä happea nautiskellen. Piti tulla oikein vasiten vetämään keuhkoihin ilmaa erään Myytinkertojien jakson pamauttaessa uutisellaan minusta sen pihalle. Katsopa! Jos sinulla on kouluikäisiä lapsia, tutkaile oppikirjoja ja jos Myytinkertojien toteamus on tosi, ota asia koulussa puheeksi.

**7.8. 2020 Omaan elämään astuvat nuoret

Parin viime viikon ajan ovat sekä poikani että ystäväni auttaneet lapsiaan pakkaamaan tavaroitaan näiden siirtyessä kotoa maailmalle. Jokaiseen nuoreen liittyy muistoja yhteisiltä ajoilta.

Lue lisää

Pojanpoikani lähtee sunnuntaina sisäoppilaitokseen Yhdysvaltoihin aloittamaan high schoolin ja pelaamaan jääkiekkoa. Nytkään ei saa ihan itse päättää nukkumaanmenonsa ajasta, sillä valvonta ulottuu asuntolaan saakka. Ollessaan muutaman vuoden ikäinen nassikka hän kieltäytyi menemästä sänkyynsä kuuntelemaan isän lukemaa iltasatua. Tiukka ilme ja sinisen pupun kainaloon puristaminen allekirjoittivat kieltäytymisen. Pikkuhiljaa neuvottelussa edistyttiin ehtoihin, jotka eivät saaneet isän hyväksyntää. Viimein kaveri veti valttikorttinsa esiin: "Hyvä on, mutta en ainakaan pane silmiä kiinni!" Isä harkitsi hiljaa. "Olkoon menneeksi, voit nukkua silmät auki tämän kerran." Voitonriemuisena kaveri marssi huoneeseensa.

Pojantytär aloittaa yliopisto-opiskelunsa, kalustaa viikko sitten hankkimansa asunnon ensimmäiseksi ihan omaksi pesäkseen. Vanhempien autot hänen omansa perässä ovat parhaillaan täyteen pakattuina suuntaamassa opiskelukaupunkia kohti. Tytön pienenä ollessa oli hienoa viettää kahdestaan viikko mökillä luonnon heräämistä seuraten. Lokkipariskunta havitteli laiturilla olevaa kukkalaatikkoa pesänsä paikaksi. Yritin patistaa niitä muualle munimaan, mutta eräänä päivänä myöhästyin ja laatikossa oli muna miljoonakellojen keskellä. Koska uimisesta ei hautovien lokkien hyökkäilyssä olisi tullut mitään, otin munan vaivihkaa kuljettaakseni sen pois. Pieni tyttö oli kuitenkin huomannut tekoni ja lähestyi vihaisena. Siinä sitten seisoin kasvatustieteen ammattilaisena lokin muna kädessä kuuntelemassa empatian asein annettua ojennusta: "Miltä sinusta olisi tuntunut, jos olisit just muninut isin ja lokki olisi vienyt sen!!"

Ystäväni tytär on pienestä asti ollut topakka. Nytkin hän vasta ala-asteen päättäneenä tiesi tarkalleen, mitä halusi ja hakeutui itse toiselle paikkakunnalle yläaste-ammattikoulu -yhdistelmään. Täysi auto on häntäkin parhaillaan saattelemassa omaan huoneeseen asuntolassa. Eikä tästä tunnu olevan kuin pieni hetki, kun hänen kanssaan autoajelulla ollessa pysähdyin niitylle kävelemään. Pienet pohkeet ja kantapäät vain vilahtivat hameen alla kun hän ryömi ojan yli kukkien keskelle. Yhtäkkiä ilmaan nousi valtava perhosparvi. Tyttö ojenteli pieniä käsiään perhosia kohti, jutteli niille omalla kielellään ja perhoset tuntuivat ymmärtävän. Ne kerääntyivät tytön ympärille, niin lähelle, että siivet hipaisivat poskia.

Ystäväni poika on muuttanut lukioajaksi kotipihan rantamökkiin. Olen usein vieraisilla ollessa yöpynyt mökin erikoisessa tunnelmassa ja pienenä ollessaan poika halusi sinne yöksi kanssani. Hän asetti pienen patjansa lattialle takan eteen yösijana käyttämäni sohvan lähelle niin että saatoimme siinä jutella ennen kuin nukahdimme. Kerran havahduin yöllä siihen, että hän lähti liikkeelle. Olin onneksi lukinnut oven ja laittanut avaimen tarpeeksi ylös, ettei hän saanut takalukossa olevaa ovea auki eikä siis päässyt tietämättäni ulos. Olin selin häneen ja ennen kuin ennätin kääntyä, hän nosti hiljaa peittoani ja ryömi selkäni taakse, laittoi päänsä tyynylleni. Käännyin ottaakseni hänet käsivarteni suojaan, ettei putoaisi, kapean sohvan reunalle kun asettui. Peitto oli koholla hänen kohdallaan, mutta hänpä ei ollutkaan siinä. Ketään ei ollut peiton alla, vaikka tunsin vielä selvästi lämpimän vartalon omaani vasten. Pieni poika nukkui tyytyväisenä tuhisten omalla patjallaan. Jatkoin unta levollisena ja kiitollisena, kaikki oli hyvin.

27.7.2020 Kosketuksessa näkymättömään maailmaan

Vilkaisepas Ohjaustapaamiset -sivua. Aloitan tapaamiset uuden teeman "Kosketuksessa näkymättömään maailmaan" parissa. Kokoontumisessa pohditaan ja keskustellaan kokemusten, hankitun tiedon ja kysymysten perusteella, koetaan mahdollisesti ohjausta myös. Ensitapaaminen on minulle opiksi siitä, mitä kaikkea osallistujat haluavat tietää, kuullä, kokea ja jakaa. Siitä kiitokseni vapaaehtoisen osallistumismaksun muodossa. (Tämä ensitapaamisryhmä muodostui osallistujista ilmoittautumisjärjestyksessä, kokoonnumme Joensuussa 23.8. 12.00-14.30. Kiitos runsaasta mielenkiinnosta).

Voit ilmaista alustavan kiinnostuksesi ota yhteyttä -sivulla. Kokoan sitten ryhmän, jonka kanssa sovitaan tapaamisen aika ja paikka yhdessä

**19.7.2020

Nyt on kuukauden mittainen tauko asiakasvastaanotoissa ja kirjaamisissa takana. Tervetuloa takaisin mietteitteni pariin ja ohjaustuokion varaamiseen, jos tunnet siihen tarvetta!

Juuri lopetin puhelun Suomessa lomailevan ystävän kanssa. Nykyisestä kotimaasta oli hänelle tullut uutinen, joka sai miettimään oliko hän sittenkään toiminut riittävästi ja oikein  kyseessä olevassa asiassa vai mahdollisesti vain aiheuttanut lisäongelmia. Kun kuulin, miten hän oli menetellyt, sanoin "usko jo, että olet auttanut". Puhelimestani alkoi kohta kuulua kovaa ja terävää ääntä kuin näppäinten painamisen tahdissa, mutta mitään en painellut ja sitä paitsi olen vaientanut kokonaan mokoman häiritsevän äänen. Ystävänikään ei kuulemma mitään muuta tehnyt kuin piti puhelinta kädessään. Samassa hän sanoi kuulevansa puhetta ja pyysi, että olisimme hetken hiljaa. Kuulin hänen ennen hiljentymistämme tiedustelevan, oliko joku ulkopuolinen mahdollisesti "langoilla". Aikani odotettuani hän palasi ääneen ja kertoi, että hiljaa ollessamme oli kuullut minun ääneni, joka toisti koko ajan samaa asiaa: "usko jo, että olet auttanut". Minua episodi hymyilytti ja myös se, että ystävä sanoi olevansa skeptikko ja että hänen piti prosessoida nyt tätä kokemusta. En sanonut mitään, en ruvennut arvailemaan tai tarjoamaan selitystä, ajattelin itsekseni että prosessoipa poika pois vaan, pois et sitä saa kuitenkaan selitettyä. Jospa siis jo uskoisit auttaneesi.

21.6.2020 Villasukkakävelyn ja luontoläheisyyden yhteys - olisiko näin?

Olen lukenut ja tutkinut ja matkoillani oppinut, että maapallo on tietoinen ja elävä entiteetti. Etelä-Amerikassa aikoinaan tutuksi tuli inkojen Pacha Mama, Äiti Maa. James Lovelockin Gaia -teoria teki vaikutuksen. Kanadassa työskennellessä intiaanivanhimman kanssa seremonia ja Mother Earth, Äiti Maa. Mutta tieto ilman sen käytännössä kokemista ei ole omaa todellisuutta. Kun Niina-Matilda  niin korosti avojaloin tai villasukissa pihalla kävelemistä (ks. 19.6.) ja vielä löytyi ymmärrettävä selitys tieteestäkin tälle maadoittumiselle, fyysiselle yhteydelle Äiti Maan kanssa (ks. linkki edellisessä jutussa), oli aika kokeilla.

Lue lisää

Villasukkailua on nyt kestänyt viisi päivää. Siitä tulee hyvälle mielelle, tuntuu mukavalta kulkea pehmeästi ja äänettömästi. Jopa niin, että villasukilla lähtee kävelemään ihan vain homman itsensä vuoksi, ei edes tarvitse olla mitään askaretta. Olen huomannut hyvän mielen kantavan huomioihin lähellä olevasta luonnosta. Kasvien, lintujen, oravien ohi kulkiessa tervehdin niitä muutamalla sanalla. Näen asioita toisin kuin ennen, kiinnitän huomiota kaikenlaiseen. Seurasin huvittuneena peippoa, joka ensin maasta kurkkien tutki yrttiviljelmän reunalle laittamaani pientä keraamista kukkoa ja sitten varovasti lähestyi laatikon reunaa pitkin tekemään lähempää tuttavuutta. Tikan kaksireikäiseksi tuunaama linnunpönttö kiinnosti lähioksalle laskeutunutta talitinttiä. Se lensi yläreiästä sisään ja työnsi sitten päänsä alareiästä, sanoisinpa että hölmistyneenä. Hykersin itsekseni, kun se ei ottanut uskoakseen kokemaansa vaan lensi ulos, takaisin sisään yläreiästä ja taas ulos alareiästä. Sen kaveri oli tehnyt tätä samaa tutkimusta jo aikaisemmin, mutta ilmeisesti kunkin omakohtainen kokemus tässäkin oli tärkeää, ei vain minun villasukkailussani.

Jo tämän viiden päivän kuluessa suhde luontoon on muuttunut vuorovaikutteiseksi. Minua ihmettelemään on tullut väkeä, jota pihassa ei ole ennen näkynyt. Vesirajassa rannalla käveli yhtenä päivänä kaunis metsäkauris. Se nousi pihalle ja teki kierroksen istutuksiani tutkien. Sitten se loikki sirosti takaisin rantaan ja ui matkoihinsa. Koskaan aikaisemmin ei tämä eläin ole näyttäytynyt, vain jälkiä on kauempana lumisella tiellä joskus näkynyt. Kuistilla kuulokkeet korvilla arkeologiadokumenttia katsellessani portaiden juureen ilmestyi jänis. Se tarkkaili minua kaikessa rauhassa kuin miettien, että mikähän muinaismuisto se tuokin lie.  Pihalla lukiessani on kirjan sivuille laskeutunut erilaista sittiäistä, pörriäistä ja korentoa yksityiskohtaista kauneuttaan näyttämään. Köynnösritilässä kiipeilevän tämänkeväisen oravanpojan kanssa katsoimme pitkään toisiamme silmiin puolen metrin etäisyydellä.

Jalkoja ei pakottanut eilen illalla. Kymmenen aikaan nukahdin ennen kuin olin peseytynyt ja pukenut yöpuvun. Näitä ilta-askareita puolilta öin suorittaessani olin varma, etten enää saa unta.Takaisin sänkyyn mennessä väsytti kuitenkin niin, etten edes kirjaa ottanut käteen. Aamulla herätessä katsoin kelloa ja totesin nukkuneeni seitsemän tuntia heräämättä välillä. En ole tänä vuonna nukkunut yhtäkään yötä heräämättä pariin otteeseen. Nyt kerään kaikki vanhat villasukkani ja käytän ne kesän aikana pihasukkina. Niina-Matildaa halaan kiitokseksi, virtuaalisesti toistaiseksi!

**Sähköpostikirje "heinäseipäälle" illalla 19.6. (katso edellinen kirjaus)

"Kuulepas viestiä tuolta näkymättömästä... Nyt on joka puolelta tullut maadoittuminen, grounding, earthing vastaan sen jälkeen kun keskustelimme, joten muistutanpa siitä. Itse olen autuaasti unohtanut, vaikka monta kertaa...

Lue lisää

ovat Juurikkalan Kaija ja Niina-Matilda tähän kehottaneet. Kaija ajoi vuosia sitten eka kerran mökilleni keltamustalla moottoripyörällään sivulaukussa kalakukko ja villasukkia. Noita sukkia hän piti ulkona ollessa ja käveli niillä, jotta ei jalkapohjiin tarttunut roskia. Maadoitusta, hän sanoi. En ymmärtänyt, luulin taas huuhaaksi, en nähnyt tieteellistä selitystä asialle... Toissailtana pitkä puhelu Niina-Matildan kanssa, aiheena mm. jalkojen pakotus iltaisin ja öiset suonenvedot. Olen vetänyt magnesiumia, ottanut suolaa kielen alle suonenvetokohtauksen herättäessä. Niina käski heittää hemmettiin kuistilta niin helposti jalkaan sujautettavat crocsit, sillä ne ovat kumisekoitetta ja pahentavat issiasta ja aiheuttavat särkyä koivissa. Avojaloin pihalle, korkeintaan nuo villasukat. Käski merkitä aloituspäivän kalenteriin ja sanoi kyselevänsä tuloksia aika ajoin.

Kirjoitin tänään kotisivulleni ja facebookiin näkyni heinäseipäästä ja kerroin sen liittyneen ajan tilanneeseen henkilöön, nimeä en tietenkään maininnut. Julkaistuani jutun istuin syömään ja yksin kun olen, en loukkaa pöytäseuruetta katsomalla samalla juttuja youtubesta. Niin tein nytkin. Ihan mielenkiintoisia pätkiä, talent -esiintyjiä, ei sen kummempaa. Mutta aina vaan törmäsin ajatuksissani uudelleen tuohon maadoitukseen. Miksi, olinhan jo aloittanut, pihavillasukat kuistilla valmiina jo kolmatta päivää? Jokin toi mieleeni heinäseipään, joka ei enää saa yhteyttä maahan, ei juurru... ja keskustelumme... ja sinut. Saman tien tajusin, että minua koputellaan lisäohjausta antamaan. Seurasin intuitiota ja kirjoitin youtubeen "full movie" ihmetellen yhteyttä maadoittumiseen, valitsin varmana viimevuotiset elokuvat ja kas kettusta, pienen alasvierityksen jälkeen selkeästi erottui The Earthing Movie: The Remarkable Science of Grounding. Avasin, aloin seuraamaan - ja pakko sanoa, että on sinulle tarkoitettu katsottavaksi ja käyttöön harkittavaksi. Juurtumaan tämänkin avulla, kun olet kirjaimellisesti irti maasta, juuriltasi. En muista englannin kielen taitoasi, joten kokeilin asetuksista laittaa automaattisen käännöksen suomeksi ja kyllä se melko hyvin antaa asiasta selkoa. Linkki tässä: https://www.youtube.com/watch?v=44ddtR0XDVU

Näin siis vietän juhannusaaton itikkalyhtyjen katveessa tätä dokumenttia katsoen, kiitos sinun ja saamasi näkymättömän ohjauksen.

Halaten, Laila"

JK: Tuntuvat vakuuttavan minua tällä elokuvalla, että tieteellinen on selitys tämänkin "huuhaan" takana. Maapallon ja ihmisen sähkömagneettinen yhteys kun minulle on jo ennestään tuttu, sen pohjalta nyt helppo hyväksyä villasukissa pihalla juoksenteluni.

**19.6.2020 Heinäseiväs

Pidän heinäseipäistä, sekä visuaalisena että käytännöllisenä esineenä. Niistä olen rakennellut seinämiä köynnöskasveille ja oleskelupaikan tuulensuojaksi. Mieleeni ei koskaan ole tullut mitään negatiivista heinäseipäitä katsoessa. Nyt kuitenkin olen senkin kokenut. Ajattele uusiksi -keskusteluun oli pari päivää, kun ajatuksiini tuotiin ajan tilanneen henkilön kuvaukseksi heinäseiväs ja koin ahdistusta. Jäin tarkkailemaan tunnetta, kysyin, miten kaunis heinäseiväs voisi olla tuollaisen tunteen aiheuttava, miten se tähän ihmiseen liittyisi. Silloin sain vertailtavaksi mielikuvan pajunoksien rivistä, reilun sormen paksuisista, jotka oli työnnetty maahan hieman viistoon oikealle kallistuvaksi riviksi ja toisesta vastakkaiseen suuntaan niiden kanssa kallistuvasta rivistä. Oksat oli ristiin menevistä kohdista kiinnitetty toisiinsa pienellä vitsaksella. Ero selitettiin: heinäseiväs on aikansa samanlaisena ollut ja muotoonsa kuivunut. Se on kaunis katsella ja hyödyllinen, mutta se ei enää kasva eikä muuta muotoaan. Elämä ei siinä virtaa; kun sen panee maahan, se ei kasvata enää juuria. Sen paikan määrää joku toinen, joka iskee sen tiukasti rautakangella tekemäänsä kuoppaan. Pajunvitsa-aita juurtuu, jatkaa elämäänsä, kasvattaa uusia oksia, vihertää, taipuu valoon. Keskustelun aluksi kerroin näkemäni ja ohjaukseen tullut tunnisti itsensä heinäseipääksi, joka kaipasi pajunvitsaelämää. Halusi päästä juurtumaan uuteen ilmavaan maaperään, joustamaan elämän tuulessa ja nauttimaan omasta kasvustaan. Ikävöi olla tietoisesti läsnä itsessään, löytää paikkansa ja innostua omasta elämästään.

20.5.2020 We are the Earth

Kaikenlaista tulee googlesta ja youtubesta tutkittua pihatöiden välissä. Sattui avautumaan haastattelu, jonka otsikossa kerrottiin haastateltavan muistavan kaikki muissa ulottuvuuksissa ja todellisuuksissa kokemansa sekä jo kolmevuotiaasta saakka saamansa opetuksen universumin lainalaisuuksista. No jopas... Avasin haastattelun ja jäin seuraamaan nuoren Matias de Stefanon selkeää

Lue lisää

ilmaisua, takeltelemattomia vastauksia, monen tutun asian yhdistelemisen ja toisesta näkökulmasta katsomisen riemullisuutta. Sen verran kvanttifysiikan avulla sain ison asian liepeistä kiinni, että katsoin koko haastattelun. Panipa kaveri koville - tuntui yhtä aikaa hurjalta ja tutulta, oli pakko kuunnella vaan. Moni asia sai miettimään, mutta tällä koronahetkellä erityisesti tämä: samoin kuin olemme henkisesti osa isoa universaalista tietoisuutta olemme biologisesti osa tätä planeettaa. "We are the Earth", sanoo Matias (me olemme Maa-planeetta). Ei erillään eikä irrallaan kummastakaan. Sen ymmärtämättömyys on vienyt homman vinoon, mutta oivaltaminen tuo mahdollisuuden palata takaisin oikeaan suuntaan kehityksessämme. Me kehitymme sitä mukaa kuin planeettamme, joka on elävä ja ajatteleva entiteetti.

Mietteitä nousi, kokemuksia muistui mieleen tätä pohtiessa. Pihapenkille taukokahville istahtaessa olinkin yhtäkkiä vaeltamassa Perussa altiplanolla eli vuorenhuippujen välissä aukeavalla ylängöllä. Jostakin ilmestyi polulle vanha intiaanimies, joka kertoi Äiti Maan ja ihmiskunnan välillä jatkuvasti kasvavasta värähtelykuilusta. Vaikka tuosta on aikaa jo 30 vuotta, muistan opetuksensa selkeästi. Ihmiskunta ei ole ymmärtänyt olevansa osa Maaäitiä, siis tätä planeettaamme, ja pitäessään itseään siitä erillisenä saa aikaan epätasapainon värähtelyssä. Kun Äiti Maan ja ihmiskunnan värähtelyn ero kasvaisi tarpeeksi suureksi, seurauksena olisi myrskyjä, maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, luonnon harmonian järkkymistä. Tätä sitten ihmetellään, vaikka kaikki on ihmiskunnan itsensä luomaa todellisuutta. Kun emme ole yhtä planeettamme kanssa, kun värähtelymme on ristiriidassa sen kanssa, saamme aikaan katastrofeja. Koronankinko?

Päätin tutkia Matiasta ja tietojaan tarkemmin. Valitettavan vähän hän esiintyy englanniksi, kun äidinkielensä on espanja, kotimaansa Argentiina. Mutta joitakin esitelmiä näyttää tulkatun englanniksi, joihinkin sain asennettua automaattisen käännöstekstin. Ei se toki ole muuta kuin koneen tekemää käännöstä nopean espanjankielisen puheen edetessä, mutta kyllä asiasta ainakin omalla pohjatiedollani selvää tunnun saavan. Siitäpä siis jatkan, kunhan käyn ensin kaupungissa ja haen auton täyteen köynnöksiä ja kesäkukkia. Toistakymmentä isoa piharuukkua ja kukkalaatikkoa on jo multineen ja lannoitteineen odottamassa.

Jos haluat Matiasta tutkia lähemmin sinäkin, tästä voit aloittaa, sitten löytyy kyllä nimelläkin jo lisää linkkejä.


21.4.2020 "Kaikki on yhteydessä kaikkeen, myös solutasolla samoin kuin koko universumissakin." (molekyylibiologian prof., Ph.D Carlo Ventura, 2016)

Korona... rokotteen keksiminen... Kemiallinen puuttuminen kehon omaan toimintaan? Miten saada yhteistyö solujen oman toiminnan kanssa luonnolliseksi? Mietin kaikkea soluista ja niiden tietoisesta toiminnasta Lontoossa 2016 kuulemaani tähän lääkkeen hakemiseen kytkien. Muistin kantasolututkijoita kuunnellessa ajatelleeni, miten viisaita ja tietoisia ja muuntautumiskykyisiä soluni ovat ja miten minun pitäisi siksi antaa niiden rauhassa hoitaa kehoni tasapainon eli terveyden säilyttäminen. Eräs luennoitsijoista oli tri Carlo Ventura (Professor of Molecular Biology, University of Bologna). Jos kiinnostaa, tässä linkki hänen esitelmäänsä ja siitä muutama häntä kuunnellessa kirjaamani asia esimakuna:

Lue lisää

- solut muuttavat jatkuvasti rytmiä, solujen sisällä värähtelyä, liike, värähtelevät eri taajuuksilla

- solut eivät ui vedessä vaan tanssivat edestakaisin "kaapeleissa", tämä mekaaninen liike synnyttää sähkömagneettisen kentän

- jokaisella elimellä on omat kantasolunsa

- käyttämällä sähkömagneettista kenttää on voitu ilman kemikaaleja kehittää kantasoluista ohjelmaa: on voitu vähentää kantasolujen vanhenemista, on voitu vaikuttaa telomeraasin ikään, on voitu muuttaa syöpäsolu normaaliksi

- sydänkantasolu saatiin sykkimään sähkömagneettista kenttää muuttamalla

- kantasolut eivät muista vääränmuotoista sydäntä, toimivat vain oikeanmuotoisessa keinotekoisesti rakennetussa elimessä eli sellaisessa saavat sykkeen aikaan

- kantasolujen orientaatio voidaan tunnistaa äänestä, äänen avulla saadaan solut liikkeelle, voidaan ohjelmoida soluja uudelleen, äänen avulla hoitaminen mahdollista

- solut pystyvät havaitsemaan toisten solujen orientaatiota signaalien avulla

- signaalia kuljettaa sähkömagneettinen säteily eli valo

- signaalit voivat läpäistä lasin mutta eivät ohuttakaan metallifilmiä

- solut luovat verkostoa, tunnistavat toisensa, kommunikoivat

- soluilla on todettu muistisysteemi

- soluilla on yksilöllinen toiminta, mutta ennen pitkää toimivat samassa rytmissä, menevät synkroniseen yhdenmukaisuuteen

- solut eivät ole symmetrisiä, täysin symmetrinen solu on syöpäsolu

- kaikki on yhteydessä kaikkeen, myös solutasolla samoin kuin koko universumissakin

Luottaako kehon omaan toimintaan vaiko ottaa koronarokotus, jos sellainen saadaan kehitettyä? Oma on ratkaisuni. En puhu kummankaan vaihtoehdon puolesta enkä kumpaakaan vastaan. Ajattelen, että kukin tekee päätöksensä tutkimiensa tietojen ja oman turvallisuudeksi kokemansa perusteella.

5.4.2020

Sain palautteen: "Kyllä oli tosi opettajan neuvo. Kun vaan ollaan reippaita niin ei tauti iske! Tässä on oltu jo niin monta vuotta ahistuneita ja avioeron partaalla, jotta mistä sen otat reippaan mielen tähänkin sotkuun. Se ei tunteilemalla eikä reippauvella tämä maalima mikskään muutu."

Palaute koski 22.3. kirjoittamaani: "Olemme värähtelyä, sanoo tiede. Pelko ja ahdistus vaikuttaa sitä madaltaen, vie pois ...

Lue lisää

kehon ja mielen tasapainosta. Siihen emme suostu! Otetaan kaikki irti eristyksellisestä elosta! Tehdään kotona kaikkea sitä, mikä tuo hyvän mielen itselle ja läheisille. Nautitaan asioista, joita emme ole muistaneet sallia itsellemme pitkiin aikoihin. Kun meitä korkeammissa värähtelyissä pysytteleviä on tarpeeksi, sillä on konkreettiset seuraukset ympäristölle. Jos pienen joukon hyvään keskittymisellä on saatu todistettavasti New Yorkin kokoisen kaupungin rikollisuutta vähennettyä, eiköhän tässä rapise jokunen viruskin. Pelko pois ja iloa elämään!"

Olen sanonut, että ohjauksellani on tieteellinen pohja, vaikka tavallisella kielellä juttelenkin. Niin tässäkin. Virus lisääntyy kiinnittymällä terveisiin soluihin ja siirtää niihin oman "ohjelmansa", varmistaa monistumisensa. Tämä tapahtuu sitä helpommin mitä heikompi ihmisen vastustuskyky on eli mitä heikommassa kunnossa immuunijärjestelmä on. Virusta vastaan taistelussa se tarvitsee energiaa. Negatiivinen tunnetila kuten ahdistus ja pelko siirtää sympaattisen hermoston "tappele tai pakene"  - tilaan ja se jos mikä vie energiaa. Sympaattisen järjestelmän hallitsevuus eli pitkäaikaisuus johtaa stressihormonien kuten kortisolin ja adrenaliinin pysyvään ylituotantoon. Eikä tuon tilan tarvitse olla kovinkaan pitkäaikainen aiheuttaakseen vahinkoa: jo viiden minuutin stressitila saa aikaan kuusi tuntia kestävän vajeen immuunijärjestelmässä. Kuvittelepa sitten vuosikausia kestänyt stressi... Mutta levollisuus, positiivinen tunnetila saa aikaan päinvastaista: viiden minuutin positiivinen tunne tuo kuusi tuntia kestävän tehosteen. Tähän pohjautuvat, mutta irrallisina heitetyt sanonnat "pelko pois", "ajattele positiivisesti" ym. ärsyttävät minua suunnattomasti. Jos niiden taustaa ei ymmärrä, ne ovat tyhjää affirmaatiota, vaikka kuinka kauniilla lapulla jääkaapin oveen liimattuina. Palaute osoitti, että nämä heitot todella ärsyttävät, joten perustelut olisi pitänyt kannustukselleni esittää.

Jos haluat tutustua aiheeseen enemmän, tässä muutama vinkki: kantasolututkija Bruce Liptonin kirja Ajatuksen biologia (Biology of Belief) sekä hänen ja veljenpoikansa Alexin toteuttama video covid-19:n, pelon ja stressin yhteydestä. Myös vuonna 1999 ilmestynyt teos From Chaos to Coherence tekijöinään Childre & Cryer antaa kokonaisvaltaista tietoa. Viittaukseni pienen joukon keskittymisen tuloksista pohjautuu Lynne McTaggartin, tieteellisen kirjoittajan, teoksiin Intention Experiment ja The Power of Eight sekä hänen konferenssiesitelmiinsä, joita olen ollut seuraamassa.


**31.3.2020 Ajattele uusiksi -keskustelu Minnan kanssa:  Kovuuden ketju

Päätimme yhdessä Minnan kanssa julkaista keskustelustamme tehdyn yhteenvedon, josta ilmenee rajan yli siirtyneiden laajempi ymmärrys ja halu tukea ja auttaa täällä elämäänsä pohtivaa Minnaa. Erityisesti tässä avautuivat suvun edesmenneet miehet sukupolvesta toiseen välittyneestä kovuuden ketjusta.

Ennen sovittua keskustelua (30.3.) kirjoitin kalenteriini 27. 3 ”näkemäni”: "Mieleen nousi siis seuraavanlainen kuva ja siihen liittyvä voimakas ajatus: Harmaa neulepusero, edestä virttynyt, vanhempi mies, ei papparainen, salskeampi, ”Antti”, verkosta kaloja, mustavalkoinen koira (”Vili”?), pieni tyttö irrottaa vihreitä vesikasveja, kuin levää tai ahvenruohoa, verkon alaosasta. Kuin kolmen kopla, joku lasten lorun tapainen, (kolme iloista rosvoa – Kasper, Jesper, Joonatan / kolme muskettisoturia, mutta ei nämä, joku oma), läheisyys, turva, ehdoton rakkaus, melkein käsinkosketeltava. Tyttö aikuistuessaan etsinyt tätä ihmissuhteissaan, kaipaa, ei tunne itseään ehjäksi ilman tätä, ei tule ulkopuolelta, ei keneltäkään, on sisällä omana voimavarana.”

Lue lisää

Minna vahvisti näkemäni Antin olleen isänisänsä ja kuvaus tytöstä täsmälleen häneen itseensä sopiva. Koira oli hänen isälleen ollut todella merkityksellinen, ankaralle ja kovalle miehelle ainoa kanava rakkauden ilmaisemiseen.  Antti siis näki ja näytti ja hyväksyi nyt isän kohdalla tuon pyyteettömän rakkauden ilmentymän, jota hän eläessään olisi varmaan pehmoiluna jopa ivannut. Jutellessamme tuli tunne, että Antti katsoi tytön touhua kuin ajatellen, että noinkin siis voi tehdä, tuollaista nyppimistä voi pitää tärkeänä. Ei ollut vihainen, vaikka kalojen irrottelu verkosta oli hänen mielestään se tärkein tehtävä. Oli kuin rajan yli mentyään, siis kuoltuaan, olisi ymmärtänyt eläessään vallinneen oman kovuutensa, nyt oli sitä tasoittamassa, kun näki, miten sukupolvesta toiseen välittynyt miesten kovuuden ketju ylsi tyttöön saakka ja miten se tähän vaikutti.

Minnan käytöksessä eli itsensä vähättelyssä, hyväksynnän hakemisessa muilta jopa nöyristelyyn turvautuen ja itsensä vahingoittamisen sallien näkyy tuo kovuuden seuraus. Minna on huomannut itsessään saman kovan ja vaativan puolen, joskus pyrkinyt jo poistumaan tilanteesta, jossa helposti sanoisi vaativana ja kovana asiat, joilla sinänsä ei ole suurtakaan merkitystä. Mieleeni tuotiin Elma-tätini toteamus: ”Aatella, keksit tuollaiseen tarkoitukseen käyttää tätä astiaa…!” (Minna koki tämän täsmäallekirjoituksena sille, ettei hän sanonut jälkikasvun pizzantekopuuhissaan käyttämästä väärästä astiasta ja vaatinut tapansa mukaan vaihtamaan oikeaan kulhoon.)  Minnan kovuuteen ja vaativuuteen haksahtamisesta puhuttaessa ohjaukseeni tuotiin ajatus, että hän voi pyytää tukea ja ohjausta näkymättömältä puolelta, Antilta ihan nimellä. Edesmennyt appiukko Erkki kahvinkaipuineen ilmestyi myös, selitti, että Minna voi kahvin sallia ihan itselleen, ei Erkki kovistele häntä sitä muille hyväksynnän hakuna tekemään. Itselle salliminen tärkeää opetella. (Minna myönsi hakevansa aviomiehensä eli Erkin pojan hyväksyntää jopa laittamalla hänelle iltaisin kahvinkeittimen valmiiksi niin, että aamulla vain napin painallus tarvitaan.)

Elämän kohtaaminen kokonaisuutena, ei erotellen, tuli ohjeena Minnalle hänen todettuaan, että ”henkinen puoli jäänyt tässä, kun kaikkea muuta…”. Näkymätön ohjaus, auttajat AINA paikalla, arkikamaa. Annettiin mielikuva Janne Katajan pingviiniräpistelystä, tilalle yhtäkkiä Erkki käsiään kuin siiventynkiä räpistellen: ”Ei minusta enkeliksi ole.” Ihana vitsiniekka! Siis ihan arkisissa touhuissa voi laittaa terveisiä, pyytää apua, suojelusta, ohjausta. Antti näytti uistimien lajittelun muovilaatikkoon, jossa monia erikokoisia lokeroita. Samalla hän sanoi, ettei elämää ja tavoitteita kannata itse lokeroida kuin uistimia. (Minna nauroi ja sanoi todella harrastavansa lajittelua.) Korkeampi tietoisuus ja tuolla puolen oleva ohjaus näkee kauemmaksi kuin oma tietoisuus kantaa, joten luottamuksella voi antaa korkeammalle tietoisuudelle luvan katsoa ja ohjata sitten sen mukaan, mikä Minnalle kulloinkin parasta, mennä hymyillen, luottaen, kiittäen nukkumaan. Kun ankeampi hetki joskus koittaa, muista tämä olotila: se olet sinä korkeimmassa värähtelytaajuudessasi eli se todellinen sinä. Voit palata tunteeseen vain muistelemalla ja kuvittelemalla sen, et tarvitse siihen mitään aihetta. Aloita hymyilemällä itseksesi, se jo tuo tuota tunnetta tykö. Tämä on oikeampi kasvun metodi kuin peiliin kiinnitetyt irralliset affirmaatiolauseet.  (Minna tunnusti niitä vessan peiliin myös miehelleen liimailleensa.) Päästä irti omista tiukoista tavoistasi kontrolloida elämää, luota, kiitä jo siitä, että ohjaus on olemassa koko ajan sinua varten, ei vain vasta tavoitteiden toteutumisesta - siinä tehokkaampi tapa toimia.

Voimakkaana tuli ajatus, jonka välitin Minnalle: älä tarkastele itseäsi uhrina. Elämässäsi on todella ollut melkomoisia kokemuksia, joissa olet tarponut ja joita monin tavoin pyrkinyt käsittelemään. Et ole tuossa tilanteessa kuitenkaan sattumalta eikä elämä, maailma, muut ihmiset ole sinua tietämättäsi pyörittämässä. Olet itse ollut osallisena tänne tullessasi valitsemaan niitä elämänkokemuksia, joiden kautta sinulla on mahdollisuus kasvaa, oppia itsestä ja elämästä, auttaa siinä sitten mahdollisesti muita. Kun jotain mietit, muista tuo ”miksi minä tämän kokemuksen olen tilannut? taasko tämä sama toistuu, mitä siis on jäänyt oppimatta? mitä merkitystä tästä kaikesta elämän kokonaisuutta ajatellen löydän?” Kun ymmärrät kovuuden ketjun ja sen vaikutukset itsessäsi, voit iloisena kiittää tästä valitsemastasi opetuksesta ja päästää siitä ilolla irti. ”You are not your passed experiences, you are the result of understanding them.” sanoo joku just nyt (et ole yhtä kuin menneet kokemuksesi, olet niiden ymmärtämisen tulos). Ja vielä selittää tuon näin: kokemuksia ja muistoja kelaamalla ja jatkuvasti esiin nostamalla ja niistä keskustelemalla kertaat ja ylläpidät sitä kahlitsevaa energiaa, joka niissä on. Sitä on kokemustensa uhrina oleminen. Siitä siis irti ja kevyenä ja huojentuneena eteenpäin.

Minna: ”Varmistusta varmistuksen päälle on tuo englannin kielikin. Kiitos kiitos kiitos! Siihen kieleen on nimittäin minulla jokin erityinen sidos, josta en tarkemmin vielä ”tiedä”.  Eikä tarttekaan justiinsa nytten. Muuten minulla menisi taas tunti jos toinenkin, kun alkaisin siitä kuvailemaan ja pohtimaan.  Sen verran kerron, että ala-asteellani kaiken kurjan koulunkäynnin keskellä oli tunti, jolloin tämä pikku-Minna sai kokea aidosti hyväksytyksi tulemista ja onnistumisia. Koin ”olevani kuin kotonani” englannin oppitunneilla! Opettaja oli alansa parhaita pedagogeja: empaattinen, lempeä. Toisin kuin kyläkoulun vakituinen, epäpätevä muiden aineiden ope. Ja kieli ei tuntunut ”vieraalta”, vaikken sitä osannut. Vaan opinpa nopsaan... Voihan englanti!!”

Voi ihme tuota ”yläkerran” huumoria ja yksityiskohtien tietämystä Minnan elämästä! Tässä vielä yksi: Minna mainitsi viimeistelevänsä graduaan, olevansa pienessä suossa tulosten esittelyn ja johtopäätösten suhteen. Niinpä vielä laitoin hänelle sähköpostilla joitakin ohjeita, monet gradut kun olen aikoinaan lukenut ja vihjeitä antanut. Minulla ei ollut hajuakaan hänen gradunsa aiheesta, sitä ei mainittu jutellessamme. Keskustelun julkaisemisesta sopiessamme kysyin, esitettäisiinkö nuo miehet miehinä vai vaihdettaisiinko isoäideiksi, ettei olisi niin helppo kenenkään Minnaa tunnistaa. Vai olisiko nimenomaan sukupuolella tässä jokin isompi merkitys? Minna vastasi : ” Ja iso-isät voit pitää isinä, miehinä... tämä on juuri näin! Miehet tarvitsevat tätä tyttäriensä tähden... Tietenkin myös poikiensa tähden... Heh heh... Alkoi naurattaa!!! Nimittäin gradussani tutkin ”XXX sukupuoliperformansseja ja normatiivista XXX  sukupuolta XXX….” Että tämäkin vielä.

Kyllä on niin helpottavaa taas huomata, että kaikkein kummallisimmatkin jutut, joita sanon, ovat ohjauksena järkeviä ja ohjattavalle merkityksellisiä. Kiitollinen olen siitä, että voin olla viestien välittäjä, vaikka sitä alkuun niin arastelin ja näkemieni juttujen kertomista pelkäsin.

Minnan sanoin: ”Kiitos, kiitos, kiitos!!! En referaattia voinut kuivin silmin lukea... Suuressa kiitollisuudessa ihmettelen kaikkea. Kaiken kokemani jälkeen on jotenkin tosi loogista (hah haa..!), että nämä ihanat iso-isät ovat tulleet avukseni, ja vielä huumorilla höystäen! Kiitos Antti! Kiitos Erkki! Uskomatonta, mutta totta...! Huhhhh huh elämän upeutta…”

 22.3.2020 Ei valtaa pelolle!

Monenlaisia teorioita viruksen alkuperästä, sen aiheuttaman pelon ja paniikin mahdollisesti tarkoituksellisesta lietsomisesta ym. liikkuu. Itse ajattelen vain seurauksia, joita pelolla on. Se on tässä rumbassa ainoa asia, jota voin itse säädellä. Isäni opetti aikoinaan, että vain 15 minuuttia kannattaa uhrata sellaisen asian tuskailulle, jolle ei yrityksistään huolimatta mahda mitään. Siksi olen päättänyt viettää iloista ja nautinnollista eristyksellistä eloa.

Olemme värähtelyä, sanoo tiede. Pelko ja ahdistus vaikuttaa sitä madaltaen, vie pois harmoniasta sekä kehon että mielen. Siihen emme suostu! Otetaan kaikki irti eristyksellisestä elosta! Tehdään kotona kaikkea sitä, mikä tuo hyvän mielen itselle ja läheisille. Nautitaan asioista, joita emme ole muistaneet sallia itsellemme pitkiin aikoihin. Kun meitä korkeammissa värähtelyissä pysytteleviä on tarpeeksi, sillä on konkreettiset seuraukset ympäristölle. Jos pienen joukon hyvään keskittymisellä on saatu todistettavasti New Yorkin kokoisen kaupungin rikollisuutta vähennettyä, eiköhän tässä rapise jokunen viruskin. Pelko pois ja iloa elämään!


18.3.2020 Riskiryhmäläinen

Poikani, varsinainen koiranleuka, on nyt ottanut kaiken irti iästäni lähetellen tiedotteita mummojen laittomista kokoontumisista ja niiden vahtimisen vaikeudesta. Kosto elää. Eilinen tv-mainos "Hyvä testamentti" sai kiukun nousemaan: koska me riskiryhmäläiset olemme kuukahtamassa koronaan, kiirehditään rahojen jättämistä järjestöille. Mutta tänään jo kiittelin tuosta kampanjasta. Sainpa letkautettua poikani uusimpaan vinoiluun sanomalla, että jos ei lopu suunsoitto, saapi valita, mille järjestölle testamenttaan hänen perintönsä. Koronasta ja sen uutisoinnista olen pessyt käteni, mitäpä sille muutakaan. Paiten että nyt pitää pysyä rauhassa kotona, mieluiten kaukana asutuksesta mökillä, käpertyä kirjan kanssa viltin alle. Hyvä tilaisuus kuivaharjoitella käyttäytymään kuin mummo, kun kerran sellaiseksi on luokiteltu. Mutta mummous loppuu saman tien kuin tämä karanteeni. Heti palaan omaksi itsekseni, nautin omassa rauhassa olemisesta kotona ja mökillä, käperryn viltin alle kirjan kanssa.

**6.3.2020 Suzy Hansenin UFO-kokemukset

Käänsin suomeksi RTV:n haastattelun, nyt se on tekstitettynä youtubessa. Omat ajatukseni UFOista voit lukea tuolta alempaa: 3.11. 2019 "Uskotko ufoihin?" Suzy kertoo mm. kokemastaan ajan katoamisesta. Aikakäsitys puhuttaa kokemusteni jälkeen minuakin edelleen. Kerron pohdintaan johtaneen kokemukseni RTV:n haastattelussa.

**23.2.2020 Jermu-kissan tervehdys "tuolta puolen"

Hetken katsoin eilen illalla ohjelmaa kummitusten jahtaajista. Kulkivat yön pimeydessä kaiken maailman laitteiden kanssa rekisteröimässä mahdollisia ääniä ja ilmestyksiä. Kun sitten pari sanaa tallentui nauhuriin, oltiin niin yllättyneitä ja peloissaan. En itse asiaa noin koe, enemmän se on luonnollinen juttu minulle. Nimitykset kuten kummitus ja aave kertovat mielestäni kokijan pelosta enemmän kuin edesmenneen pelottelutarkoituksesta.

Lue lisää

Ystäväni Virpi on rakentanut kotinsa vanhasta navetasta. Kahdessa kerroksessa tila on kummassakin ilman väliseiniä, tiedät siirtyneesi seuraavaan ”huoneeseen” huonekaluryhmän muuttuessa kirjastomaisesta työhuonevarustukseen, takkahuoneesta keittiöksi. Yläkertaan johtavien portaiden kaiteet ovat ohuet rautaiset ja niiden välistä näkee alakerran oleskelutilaan. Yläkerrassa on kaiteen vieressä vierasvarana vanha ruustinnan sänky, toisella puolen isompi pylvässänky ja oleskeluryhmiä siellä täällä.

Virpillä oli kaksi pulskaa navettakissaa, Jermu ja Vikke. Jermu oli navetan kingi. Jos ei vieras miellyttänyt tai vei liiaksi emännän huomion, palaute saattoi olla kävijän matkalaukkuun pissiminen tai yöllä metelöiminen niin että vieras kyllä huomasi olevansa ei-toivottu. Minut ne molemmat kyllä hyväksyivät, mutta ei sitä, että Virpin kanssa innostuimme keskustelemaan iltamyöhään. Varsinkin Jermua se harmitti. Se odotti, että nukahdimme ja aloitti sitten kuin kostoksi huomiotta jäämisestään rajun juoksun ja ravaamisen niin että varmasti heräsimme. Vuorotellen sitä komensimme lopettamaan, Virpi otti usein käyttöön jopa kaameimman uhkauksensa eli pannuhuoneeseen eristämisen. (Jonka lämpöön käpertyminen tosin oli Jermulle vain mieleinen palkinto.)

Jermun kuoltua Vikke oli yksinäinen. Siitä tuli säyseä sylikissa, joka sai minut aina tuntemaan itseni todella tervetulleeksi. Se oli selkeästi minun ystäväni, saunan lauteillakin viihdyimme yhdessä. Ensimmäistä kertaa Jermun kuoleman jälkeen navetalla ollessani jäin yöksi Viken seuraksi, kun Virpi oli poissa. Ruustinnan sänky tarjosi Vikelle ja minulle hyvät unet siihen saakka kunnes alkoi Jermun kovaääninen juoksu. Ei auttanut unisena huutamani raukea komennus. Meno yltyi tavaroiden pudottelemiseksi, kuului särkyvän lasin kilinää, lipaston päältä ilmeisesti putosi valokuvakehys lattialle. Kumea jymähdys – ilmeisesti kirjahyllyn päällä oleva puinen intiaanin pää tuli alas. Viimein käänsin kylkeä ja kohottauduin kyynärvarsien varaan alakertaan nähdäkseni. Vikke istui siellä käännellen päätään äänten suuntaan oudolla äänellä naukuen. Sekään ei siis saanut nukuttua. Vielä kerran tiukasti komensin Jermua lopettamaan. Sitten muistin, että sehän oli kuollut. Kovalla äänellä komensin kuitenkin ja sanoin, että ei tässä talossa näkymättömänäkään kannata pannuhuoneriskiä ottaa, "voin kuvitella sinut sinne ja ajatusenergialla on kuule tehonsa". Ei auttanut, meno jatkui kaikkiaan kahdenkymmenen minuutin ajan.

En viitsinyt nousta ylös, siitä kun ei näkymättömänä touhuavan kissan kiinniottamisessa olisi ollut mitään hyötyä kuitenkaan. Viimein portaissa kumisivat Jermun tutut askeleet sen ravatessa ylös. Jalkojen valkoiset ”sukat” näkyivät hetken hämärässä sen tassutellessa nyt rauhallisesti yläkerran isoa pylvässänkyä kohti. Viken näin istuvan alakerrassa edelleen. Tuli hiljaista, viimeinkin. Päätin jättää vahinkojen tarkastamisen aamuun ja nukkua nyt kun siihen tuli mahdollisuus. Virpin kanssa sitten yhdessä kiertäisimme katsomassa hänen tultuaan. Niin teimme, eikä näkynyt mitään pudoteltua, kaikki paikallaan.

Mikähän Jermun oikein noin sai metelöimään? Olisiko ollut mustasukkainen Viken ja minun lähentymisestä tai vain halunnut antaa terveisensä omalla tavallaan läsnäolonsa allekirjoittaen. Niin tai näin, aika hyvä suoritus! Joku kysyi tätä kertoessani, että eikö minua pelottanut. No ei, ei Jermua koskaan tarvinnut pelätä. En osannut ihmetellä tässä kuin sitä, miten se sai kaikki nuo erilaiset äänet aikaan. Ja ihan ilman laitteita kuultaviksi.

PS: Joitakin yliaistillisia kokemuksiani olen kirjannut ajan mittaan tälle sivulle, selityspohdiskelua niille löydät Edetään yhdessä -sivulta ja tästä.

15.2.2020 Law of attraction - vetovoiman laki

Mitä ajattelen, sitä värähtelen. Mitä värähtelen, sitä vedän puoleeni. Mitä vedän puoleeni, sitä vastaanotan. Kannattaapa vahtia ajatuksiaan.