NÄKYMÄTÖN OHJAUS APUNA ARJESSA
  • Illalla sänkyyn mentyäni houkuttelin unta sanaristikkoa täyttämällä. Kuvassa vasemmalla niin hellyttävän näköinen dinosaurus, ilmiselvästi. Olin jo valmiina kirjoittamaan, mutta ei ... HIRMULISKO, sana kirkkaana mieleen yhtäkkiä. Venäjän saari... Mistä ihmeestä kukaan nyt tuommoisia noin vaan tietää. SAHALIN, taas ajatus kirkkaana mieleen. Ruudut täsmäsivät. Ahingas... taivaan vallat, en ole ikinä kuullutkaan. HARPPUUNA. Ei voi olla totta!! Koristekasvi. ILLAKKO. Ja nämä kolme sitten poikittain jo aiemmin keksimäni kastikkeen eli soosin kanssa. Soosiko siis ei olekaan oikein? Ei niin, se on AIOLI. Hemmetti, hermostuin täysin. Kuka tätä ristikkoa oikein täyttää, minä vai joku muu?! ISÄ.
    Ei voi olla, minulla ei isästä tuollaista muistikuvaa ollut. Äiti paremminkin, vielä saattohoidossakin innostuu ristikoista, minä toimin sihteerinä. Olkoon, ei tämä ole mukavaa, kun ei saa itse ollenkaan miettiä vaan olan takaa ollaan kurkkimassa ja annetaan vastaukset saman tien. Panin lehden pois ja sammutin valot. Kohta kuitenkin hymyilytti kiukkuni näkymättömälle maailmalle, olihan tämä aika hauskan absurdia, joten jo leppyneenä toivottelin sinne levolliset yöt.
    Aamulla soitti ystäväni. Käsikirjoituksen dead line oli käsillä. Jokaisen luvun alkuun tuleva selltys sai olla korkeintaan puolen painosivun mittainen. Siinä sitä sai joka sanan miettiä tarkkaan, että tiivistelmästä sai selkeän. Oli illalla nukkumaan mennessä oikein pyytänyt apua näkymättömältä ohjaukselta oikeiden sanojen valintaan. Kerroin, miten joskus voi olla turhauttavaa, kun ei saa itse valita sanoja, vaan näkymätön puuttuu peliin ja on liian innokas ohjailemaan. Sanoin myös isän siihen syypääksi nimetyn, vaikkei isäni eläessään ollut ristikon kanssa istuskelija, eräpoluille mieli vei. Ystäväni innostui, sehän oli hänen isänsä! Todellinen ristikkohullu oli ollut kaikkine ristikkokirjoineen, ratkaisukokoelmineen. Ystävä koki saaneensa isältään vastauksen illalla esittämäänsä pyyntöön, paikalla ollaan, sanat kyllä löytyvät! "Konstit on monet", minä ajattelin taas kerran tuotuani terveiset tietämättäni.

  • Paikalle ilmaantui isoisä, näyttäytyi luonteenpiirteineen, harrastuksineen ja pukeutumisineen omana itsenään, aivan kuin elävä olisi ollut. Kävijä ei ollut hänestä mitään kertonut eikä nyt myöskään näkemääni vahvistanut,  latasi vaan kysymyksen toisensa perään. Välillä minulle tuli tunne, että voiko ensimmäisenä ajatuksiini tullut vastaus olla todella tuon isoisän viestiä vai puhunko ihan läpiä päähäni. Kävijä ei myöntänyt ei kieltänyt, sanoi vaan "anna tulla, älä pidättele". Kaiken kuvaukseni jälkeen hän vasta kertoi, miten oikein olin kaiken nähnyt ja kuvannut.  Voidakseen olla aivan varma isoisänsä paikalla olosta hän kysyi vielä viimeisen varmentavan kysymyksen: "Mitkä kaksi isoisän tekemää asiaa oli hänen kotipihallaan?" "Pienet tuulimyllyt", sanoin, sillä ne minä välittömästi kysymyksen kuultuani näin. Vastaukseni kuultuaan kävijä huudahti innoissaan: "Sataprosenttisen prikulleen, just pilkulleen, aivan millintarkalleen oikein!!". Siinä viimeistään oli minun itselleni myönnettävä, että näenhän minä näissä tapaamisissakin enkä vain satunnaisesti muulloin.
  • Olen kuullut näkymättömän maailman ohjausta kävijöiden elämäntilanteisiin ja aistinut rajan yli siirtyneitä läheisiä. Siihen liittyen heräsin tänä aamuna kahvin tuoksuun. Rakastan yli kaiken tuota toisen keittämän aamukahvin tuoksuun heräämistä. En kuitenkaan edes muista, milloin viimeksi olen kokenut sen, että joku toinen keittelee minulle aamulla kahvit. Nuuhkin autuaana tuoksua sängyssä, nautiskellen venyttelin, mutta samalla ihmettelin miten tämä oli mahdollista. Kenelläkään kun ei ole avainta huusholliini, edes talohuollolla. Samassa aistin saman papparaisen, joka ilmestyi erään kävijän tueksi kahvipannua puuhellalla nostellen. Oli kuulemma niin onnellinen siitä, että tuli viimein kuulluksi, kuvatuksi ihan omana itsenään ja sai kerrottua olevansa läheistensä tukena, että halusi minullekin hyvän mielen. Jopa konstin siihen keksikin! Kiitos!
  • Tavanomaisesti pari päivää ennen kuten tavallista ilmaantui ajan tilanneen tulijan jo edesmennyt läheinen. Sangen määrätietoinen ja päättäväinen oli tämä mies, kahlasi rantaveteen ja lähti uimaan järven selälle päin. Villasukat jalassa herättivät ihmetykseni, mutta eipä tuota sen kummemmin selitellyt. Kyselin mieheltä ajatuksissani myös sitä, kuinka hän nyt tuolla tavalla ui selälle miettimättä, miten sitten käy, jos voimat ehtyvät. Mies totesi napakasti: "Kun on tavoite asetettu, sitä kohti mennään. Ei siitä mitään tule, jos rannalle jäädään epätietoisena pyörimään ja jossittelemaan!" Lopuksi sanoa napsautti: "Eno." Kävijä kertoi kuvauksen sopivan tarkasti hänen enoonsa, joka oli myös hänen kumminsa. Elämäntilanteensa, johon ohjausta tuli hakemaan, oli kuin tuota rannalla jossittelua. Villasukat herättivät hilpeyttä; enon sisko oli kova sukkia kutomaan, niitä riitti jaettavaksi koko suvulle ja veli tietenkin läheisenä sai niitä runsaasti.
  • Eilisessä puhelintapaamisessa keskustelukumppani arveli isoisoäidiltä isoäidille periytyneen rintakorun kadonneen evakkotaipaleella tai joutuneen hukkaan muulla tavoin. Sitä kun ei enää sota-ajan jälkeen otetuissa valokuvissa näkynyt, vaikka oli aina sitä ennen juhlapukuun kiinnitetty. "Kuulin" isoäidin napakasti korjaavan moisen epäilyn: hän oli luovuttanut korun keräykseen, jolla saadut varat käytettiin sotavarusteiden ja ilmapuolustuksen kustannuksiin.
  • Koin yhtäkkiä ahdistavan tunteen vatsassani tammikuun alun aurinkoisena pakkaspäivänä, kun olin ajamassa toimistoltani yliopistolle viedäkseni täytekakun erään laitoksen kahvihuoneeseen. Olin vuoden lopussa sanoutunut irti yliopiston palkkalistoilta vähin äänin ja nyt sitten kiertelin viemässä kakkuja työkavereille yhteisistä vuosistä kiittäen. Ahdistus kuristi vatsaa niin, että oli pakko pysähtyä. Nousin autosta kummallista tunnetta kuunnellen. Tiesin jotenkin varmasti, että ystävälläni Kanadassa  ei ollut nyt kaikki hyvin. Nousin autoon, ajoin kakku takapenkillä takaisin toimistolle ja saman tien laitoin sähköpostin Kanadaan. Vastaus tuli automaattisena: ystäväni oli juuri jäänyt sairaslomalle ja hänen tehtävistään huolehti kollega. Sitä lukiessa näyttöön ilmaantui toinen viesti, nyt ystävä otti itse yhteyttä nähtyään kyselyni "are you ok?". Tämä hieman boheemi professori oli täräyttänyt nurin Harley Davidsonillaan ja loukannut selkänsä melko pahasti. Sanoi olleensa aikeissa juuri soittaa minulle ja kertoa tapahtuneesta itse etten huolestuisi virallisesta viestistä.
  • Pidän heinäseipäistä, sekä visuaalisena että käytännöllisenä esineenä. Niistä olen rakennellut seinämiä köynnöskasveille ja oleskelupaikan tuulensuojaksi. Mieleeni ei koskaan ole tullut mitään negatiivista heinäseipäitä katsoessa. Nyt kuitenkin olen senkin kokenut. Ajattele uusiksi -keskusteluun oli pari päivää, kun ajatuksiini tuotiin ajan tilanneen henkilön kuvaukseksi heinäseiväs ja koin ahdistusta. Jäin tarkkailemaan tunnetta, kysyin, miten kaunis heinäseiväs voisi olla tuollaisen tunteen aiheuttava, miten se tähän ihmiseen liittyisi. Silloin sain vertailtavaksi mielikuvan pajunoksien rivistä, reilun sormen paksuisista, jotka oli työnnetty maahan hieman viistoon oikealle kallistuvaksi riviksi ja toisesta vastakkaiseen suuntaan niiden kanssa kallistuvasta rivistä. Oksat oli ristiin menevistä kohdista kiinnitetty toisiinsa pienellä vitsaksella. Ero selitettiin: heinäseiväs on aikansa samanlaisena ollut ja muotoonsa kuivunut. Se on kaunis katsella ja hyödyllinen, mutta se ei enää kasva eikä muuta muotoaan. Elämä ei siinä virtaa; kun sen panee maahan, se ei kasvata enää juuria. Sen paikan määrää joku toinen, joka iskee sen tiukasti rautakangella tekemäänsä kuoppaan. Pajunvitsa-aita juurtuu, jatkaa elämäänsä, kasvattaa uusia oksia, vihertää, taipuu valoon. Keskustelun aluksi kerroin näkemäni ja ohjaukseen tullut tunnisti itsensä heinäseipääksi, joka kaipasi pajunvitsaelämää. Halusi päästä juurtumaan uuteen ilmavaan maaperään, joustamaan elämän tuulessa ja nauttimaan omasta kasvustaan. Ikävöi olla tietoisesti läsnä itsessään, löytää paikkansa ja innostua omasta elämästään.
  • Katselin vanhoja papereita, heittelin tarpeettomia roskiin. Löytyi elokuussa v. 1999 tekemäni muistiinpano: "Loikoilin illalla sängyssä väsyneenä, mutta en unessa eli ajatukset vain seisoivat päässäni. Näin yhtäkkiä sieluni silmillä bussipysäkillä seisovan miehen, joka luki kirjaa. Miehellä oli päässään päähine, joka toi mieleen lähinnä jonkun uskontokunnan käyttämän rukouspäähineen, itämainen tunnelma oli kaupunkinäkymässä muutenkin. Miehen lukiessa näin hänen alkavan liikkua kummasti kuin ylös ja alas ja tajusin, että hän oli keskellä tärähtelevää maanjäristystä. Mies nosti katseen kirjastaan hitaasti kuin hämillään, miettien, mikä keskeyttää touhun. Näky loppui siihen. Kerroin asiasta A:lle aamulla ja sanoin, ettei lehdessä toivottavasti ole uutista maanjäristyksestä. "Siinähän se on Turkin juttu heti eka sivulla", sanoi hän lehden jo lukeneena. Tuli vähän outo olo kun luin: "Turkin länsiosaa ravisteli voimakas maanjäristys tiistaina 17.8.1999. Kolmelta aamuyöllä tapahtuneen järistyksen keskus oli lähellä Izmitin teollisuuskaupunkia. Tuhot olivat suuret myös Istanbulissa, joka sijaitsee noin 100 km järistyspaikalta. Aluksi uhreja arvioitiin olevan vain muutamia tuhansia mutta uhrien lopullinen lukumäärä oli jopa 15 000. Mielenkiintoista on se, että muistiinpanon mukaan minun on täytynyt nähdä tapahtuma muutamaa tuntia ennen kuin se aamuyöllä tapahtui. (Suomessa ja Turkissa on sama aika.)
  • .Mökillä oli juhannusaaton illasta nauttimassa poikani perhe sekä äitini ja yksi sisaruksistani. Puolen yön taitteessa pojan perhe kiipesi yläkertaan yöpuulle ja minä läksin kyyditsemään äitiä ja siskoa vanhempieni mökille puolen tunnin ajomatkan päähän. Sieltä aamuyön tunteina takaisin ajellessa ihastelin kesäyön vaaramaisemaa kaikessa rauhassa kunnes aivan suunnaton ahdistus kouraisi vatsaani niin että oli pakko pysähtyä tien laitaan henkeä vetämään. Tunsin, että nyt ei ollut jossakin / jollakin asiat kohdallaan. Mietin, pitäisikö ajaa takaisin tarkistamaan äidin vointi vai kiireen vilkkaa palata omalle mökille tarkistamaan, että siellä oli kaikki hyvin. Sitten ajattelin, että jos äidillä jokin hätä, siskoni olisi toki soittanut minut takaisin, heillä kun ei ollut autoa käytettävissään. Jos taas poikani perheellä olisi ongelma, hänellä oli auto ja mahdollisuus ajaa sairaalaan apua saamaan. Minulla siis oli selkeä tunne, että läheisestä kysymys ja että lääkärin apua tarvittiin. Ei kuulunut siskon soittoa ja omalle mökille palattuani siellä oli täysi hiljaisuus. Ensimmäisenä arkipäivänä sain soiton lääkäriltä Espoosta. Poikani isä oli ollut juuri kokemani aikaan liikenneonnettomuudessa eikä poikaani, hänen lähiomaisekseen merkittyä, oltu saatu tavoitettua. Eipä, sillä pojan puhelin oli kiinni, hän halusi juhannuslomallaan töistä rauhan.
  • Ajatukset lipuivat rauhallisesti lähipuussa istuvaan harakkaan. Mieleen nousi lapsuuden piirustuspaperi, harmaa, pehmeä, hieman epätasainen pinnaltaan. Sellainen arkki, jonka sai kansakoulussa valita monen värin joukosta liituväreillä tehtävälle kuvalleen sopivaksi taustaksi. Harakan mustavalkoinen olemus alkoi näyssäni siirtyä paperille kulmikkaiden liitujen viivoina niistä irtoavan pölyn tehdessä osan höyhenpuvusta pehmeäksi kuin untuvikolla vielä. Tunsin harakan liittyvän parin päivän päästä sovittuun ohjaustapaamiseen. Kuitenkin voimakas oman lapsuuden muisto piirustustunnista sai epävarmaksi. Kerroin ystävälleni saamani mielikuvan harakasta ja piirtämisestä. Sanoin, että piirustuspaperin tunnen kouluajaltani, mutta liidut olivat erilaiset.Ystäväni tunnisti pölyävät liidut pastelliliiduiksi. Hän rakasti niillä piirtämistä, oli käynyt kurssit ja kirjakin oli hyllyssä asiaa valaisemassa. Jospa näkemäni sittenkin liittyisi kävijään eikä olisi oma muistoni. Tätä kahvipöydän ääressä miettiessäni vilkaisin ikkunasta ulos. Naapuritontin pienen varaston katolla kökötti neljä harakkaa vierekkäin minua katsellen kuin merkkinä, että usko pois. Kerroin siis kävijälle, joka iloisena muisti lapsuutensa lemmikin. Veli oli tuonut kaadetun puun pesästä löytyneen harakanpoikasen siskonsa hoidettavaksi. Näyssä kokemani lapsuus ei siis ollutkaan omani vaan tämän harakanhoitajan.  Pian lintu jo voimistuneena odotti koivun oksalla koulusta tulevaa emäntäänsä ja lennähti siitä olkapäälle istumaan. Koko kesän kestänyt yhdessäolo ja ystävyys harakan kanssa oli tärkeä kokemus. Pastelliliidut olivat olleet yksi niistä luovuuden ilmaisukeinoista, jotka olivat jääneet elämän muodostuttua vain sen suorittamiseksi. Harakka ja liidut, molemmat kävijän ilon aiheita aikanaan. Että näkymätön ohjaaja valitsikin juuri ne osoittaakseen varmasti olevansa paikalla ja muistuttaakseen ilon merkityksestä!
  • Ulkomailla asustaessa mieleni oli jo pitempään tehnyt perinteistä suomalaisittain valmistettua kaalilaatikkoa. En vain ollut löytänyt käyttämääni tummaa siirappia mistään, joten aie oli jäänyt. Viimein annoin periksi ja ostin kanadalaista vaahterasiirappia ajatellen, että kaipa se asian ajaisi sekin. Olin pehmentänyt paistinpannulla ensimmäisen erän silputtua kaalia ja olin jo kallistanut siirappipullon siitä kaataakseni, kun tunsin edesmenneen kanadalaisen Michaelin olevan vieressäni. Usein olimme yhdessä kokkailleet hänen vieraillessaan luonani. Nyt hän tuntui estelevän siirapin käyttöä. Kun tuntui tosissaan olevan, totesin hänelle ajatuksissani, että minä olen tottunut käyttämään siirappia kaalilaatikossa, sehän on koko homman juju. Kallistin pulloa taas ja Michael vaan penäsi "oletko nyt aivan varma?". Hermostuin hänelle jo toden teolla ja ajatuksissani sanoin kipakasti, että taatusti olin ja voisi herra olla jopa tyytyväinen, kun maansa kuulua vaahterasiirappia tässä käytän. "No, katsohan nyt kuitenkin sitä pulloa", tuntui Michael liennyttävän suutahtamistani. Katsoin etikettiä ja sittenpä oli istahdettava ihmettelemään. Pullossa näet oli mustikkasiirappia. Jos ei Michael olisi ollut olkapääni ylitse keitoksiani vahtimassa, olisin pilannut kauan kaipaamani kaalilaatikon kokonaan.
  • Jo pari päivää ennen sovittua ohjaustapaamista tuntui makuuhuoneeni nojatuolissa istuvan pitkänhuiskea, komean oloinen, määrätietoisen tuntuinen mies. Hänellä oli sininen puku, joka ei väriltään eikä malliltaan oikein tavalliselta miehen puvulta vaikuttanut. Odotin, että hän ilmaisisi ajatuksiaan, mutta oli hiljaa, oikeaa kättään vain heilutti ilmassa. Ajatuksissani pyysin häntä sanomaan jotain, että ymmärtäisin, mistä on kysymys. Oletko siinä vai kuvittelenko vain? Ei mitään. Ohjauspäivänä mies tuli taas, kun valmistin marjapiirakkaa ohjattavaa odotellessani. Piti kuulemma muistaa mainiata hänet. "Mitä minä nyt sitten sinusta sanon, kun tuntuu, ettet anna mitään kerrottavaa." "Riittää, että tässä olen!" Ok, kerroin näkemäni kuten olen rohkaistunut tekemään, mutta totesin nyt ehkä vain kuvittelevani. Eipä mitä, kävijä tunnisti isänsä, komean, pitkänhuiskean poliisimiehen virkapuvussaan. Määrätietoinen oli ollut, puhettaan käsien heilutuksella säestänyt. Ei mitenkään runsaasti juttelua harrastanut, mutta aina oli paikalla ollut tytärtään auttamassa, kun tämä oli lasten pieniä ollessa lapsenvahtia tarvinnut.